Kirjoittanut
Lähdettyäni lukion jälkeen Lontooseen tarjoilijan työhön, päädyin alivuokralaiseksi intialaiseen perheeseen. Perheen kolmekymppiset vanhemmat tekivät lujasti töitä ja koettivat tarjota ainokaiselle pojalleen parempaa tulevaisuutta Iso-Britanniassa.
Hounslow´n alueella asui alempaa keskiluokkaa eli paljon intialaisia ja niitä brittejä, joilla ei ollut varaa muuttaa paremmille asuinalueille.
Perheen äiti Sangita vaikutti yksinäiseltä ja onnettomalta naiselta. Hän puursi aliarvostetussa työssä kaupan kassalla. Hänen aamuvuoronsa alkoivat jo puoli viideltä. Kotiuduttuaan puolen päivän aikoihin, hän hoiti kaikki kotityöt ja lapsen. Illalla hän meni nukkumaan noin yhdeksältä. Mies Mukesh palasi kauempana olevasta toimistotyöstään vasta myöhään illalla. Ilmeisesti he tapasivat toisensa hereillä vain viikonloppuisin? Puolen vuoden aikana, minkä asuin heillä, en koskaan nähnyt heidän koskettavan toisiaan ja he puhuivatkin harvoin.
Sangitan ja Mukeshin avioliitto oli perinteiden tapaan vanhempien järjestämä. Mukeshin vanhemmat olivat muuttaneet Intiasta Lontooseen pojan ollessa 2-vuotias. Sangita sen sijaan eli aivan erilaisen lapsuuden ja nuoruuden Intian viidakossa. Hän kuvaili isäänsä kunnioitavasti ja ihaillen. Isä oli ollut edistyksellinen ja antanut hänen ja sisarusten opiskella. Kuitenkin 19-vuotiaana Sangitan oli aika mennä naimisiin. Mukesh saapui perheensä kanssa hakemaan vaimoa Intiasta. Pari sai tavata ja keskustella kerran ennen seremoniaa ja pikaista lähtöä Sangitalle uuteen kotimaahan ja elämänvaiheeseen.
– Minä olin silloin saman ikäinen kuin sinä nyt, Sangita huokasi minulle tarinaansa kertoessaan.
– Nyt en kuulu enää mihinkään. Ollessani täällä, kaipaan Intiaan, mutta siellä huomaan, etten sopeutuisi enää kotimaahani, hän kuvasi juurettomuuttaan.
Kurkkuani kuristi. Minä olin lähtenyt ennen korkeakouluopintoja seikkailemaan ja ihmettelemään suurta maailmaa. Minulla ei ollut mitään sitoumuksia, olin vapaa päättämään mitä tekisin. Sen sijaan tuo onnettomalta näyttävä nainen oli päätynyt sateiseen Lontoon lähiöön asumaan ilman, että hän oli voinut aidosti vaikuttaa siihen. Hänen kotimaansa, aviopuolisonsa, koulutus- ja työmahdollisuutensa ja lasten lukumäärän määritti aina joku toinen. Mies. Sangitan oli vain oltava kuuliainen. Ensin isälleen, sitten miehelleen.
En ole kuullut Sangitasta mitään kahteentoista vuoteen. Tiedän, ettei hänen miehensä halua vaimon pitävän yhteyttä suvun ulkopuolisiin ihmisiin. Miten Sangita voi? Onko hän löytänyt sisäisen rauhan? Onko tuo lahjakas nainen yhä kassalla töissä? Ovatko aviopuolisot lähetntyneet toisisaan?
Eniten mieltäni vaivaa kuitenkin kysymys: mitä me pohjoismaisen yhteiskunnan suomiin huikeisiin mahdollisuuksiin tottuneet naiset voisimme tehdä Sangitan ja tuhansien hänen kaltaistensa eurooppalaistuneiden naisten voimaannuttamiseksi?
En tiedä. Mutta ajatukseni ovat viime aikoina vieneet yhä useammin Sangitan luo.
