Kirjoittanut
Olen seinäjokinen Vapaakirkon hallituksen puheenjohtaja. Kristillisiä harrastuksiani ovat mm. Israel-työ, jota teen oman kirkkokuntani ohella myös Israelin Ystävien liittohallituksessa sekä Kristillinen teatteriyhdistys Kristy, jossa olen pari kymmentä vuotta näytellyt ja pari näytelmää olen itsekin teatterille kirjoittanut. Siviilissä olen sairaanhoitopiirin johtaja, sairaalaneuvos, ns. soteveteraani, kymmenen vuotta soteuudistusta tehnyt ja siinä myös omat traumani hankkinut. Yhden vaimon mies, kahden aikuisen tyttären isä ja yhden tyttären tyttären ja yhden tyttären pojan ukki. 68-kertainen maratonin juoksija.Sain tänään Kristillisen Lääkäriseuran (SKLS) julkaisun ”EUTANASIA?”. Aihe on erittäin ajankohtainen: kansalaisaloite on tuonut sen Arkadian mäelle kansanedustajien pohdittavaksi. Hyviä artikkeleita sisältävä julkaisu löytyy SKLS:n kotisivuilta www.skls.fi.
SKLS on ottanut asiassa kantaa tämän vuoden helmikuussa. Seuran näkemys on, että hyvän saattohoidon tulisi olla perusoikeus, ja että eutanasia on vastoin lääkärin etiikkaa. Se ehdottaa, että 1) säädetään saattohoitolaki eutanasialain sijaan, jotta kaikille taataan yhdenvertainen hyvä palliatiivinen (oireita lievittävä) hoito; 2) lääkäreiden ja hoitohenkilökunnan palliatiivisen- ja saattohoidon koulutusta lisätään ja saattohoitopolkua kehitetään STM:n suositusten mukaisesti; sekä 3) sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksessa varataan riittävät resurssit palliatiiviseen- ja saattohoitoon ja mahdollisuuksien mukaan toteutetaan valinnanvapaus saattohoitopaikan valinnassa. Hyviä ja kannatettavia esityksiä kaikki.
Minun ymmärrykseni mukaan eutanasiassa on kysymys ennen muuta arvoista. Onko ihmisen elämällä sellainen itseisarvo, että sitä täytyy puolustaa vain sen itsensä takia? Minun vastaukseni on, että kyllä se sellainen on. Siksi olen vuosikymmenet vastustanut kuolemantuomioita Amnesty Internationalin jäsenenä, siksi olen voimakkaan sodanvastainen (mutta en armeijanvastainen, koska jokaiselle nuorelle tekee hyvää elää vähän aikaa ankaran kurinalaista elämää) enkä pidä oikeana sen paremmin sotilaiden kuin siviilienkään tappamista. Siksi haluan, että globaalisti myös Suomi tukee köyhien maiden köyhimpiä niin, että nälän ja kulkutautien aiheuttamia kuolemia olisi mahdollisimman vähän. Siksi vastustan itsemurhia, pidän niitä eettisesti väärinä ratkaisuina ja haluan, että yhteiskuntaa tekee voitavansa niiden ehkäisemiseksi.
Siksi vastustan myös armomurhaa, eutanasiaa.
Eutanasian sallimista puolustetaan sillä. että ihmisellä pitää olla oikeus päättää omasta kuolemastaan. Kiistän sellaisen oikeuden olemassaolon. Ihminen on yhteisönsä jäsen, hänen oikeutensa lopultakin perustuvat vain ja ainoastaan yhteisön arvoihin. Yhteisöllä on oikeus sanoa, onko ihmiselämä itseisarvo jokaisen yksilön kohdalla riippumatta yksilöiden omista mielipiteistä. Eutanasia on postmodernin hedonismin huipentuma: kärsimyksen välttäminen on tullut suuremmaksi arvoksi kuin itse elämä.
Relevantti kysymys on myös voidaanko edes taata ihmisen oikeus omaan valintaan. Kun koko yhteisö valittaa sairaiden, vammaisten ja vanhojen hoidon kalleutta ja sukulaiset muistuttavat, kuinka raskasta on hoitaa ja hoivata läheistä, ihmiseltä helposti viedään elämisen ilo ja eutanasian pyytämisestä tulee velvollisuus. Sosiaalidarwinistit haluavat poistaa yhteiskunnasta heikot ja tehdä maailmasta vain hyväosaisten yhteisön. Armotonta yhteiskuntaa vastustan jyrkästi.
Entäpä sitten, jos yhteisön arvot muuttuvat siten, että elämää ei enää puolustetakaan kaikissa oloissa, vaan todella yleisesti hyväksytään ihmiselle oikeus määrätä omasta kuolemastaan? Silloin sanon, että yhteisö on väärässä, sillä on väärät arvot. Itse aion jatkaa puhumista ja toimimista elämän puolesta.
Nyt käytävän keskustelun kulun arvaa: Nyt on jo muutettu terminologia: armomurhan tilalle ovat tulee pehmeämmät sanat, eutanasia, kuolinapu, armokuolema. Synnytetään ajatus, että tässä nyt ei oikeasti olekaan kysymys surmaamisesta. Sitten keskustelua ylläpidetään niin kauan, että enemmistö lopulta suostuu armomurhan sallivaan lainsäädäntöön. Sitten alkaa keskustelu – tai on jo alkanut – siitä, että onko oikein sallia ”hyvä kuolema” vain täydessä sielun voimissa oleville ei-masentuneille, eikö myös sellaisten, jotka eivät itse pysty päättämään kuolemastaan, pitäisi saada samalla tavalla ”hyvä kuolema”, vaikkapa lähiomaisen pyynnöstä. Seuraava vaihe on se, että otetaan mukaan sosiaaliset ja taloudelliset perusteet lääketieteellisten kriteerien rinnalle. Näin muutumme vähitellen yhteisöksi, jossa ruvetaan painottamaan velvollisuutta haluta kuolemaa siinä vaiheessa, kun sairaus alkaa olla taakka omaisille ja yhteiskunnalle. Näin tämä meni myös sikiöiden abortoinnin suhteen: ensin se oli kielletty, sitten se sallittiin äidin hengen pelastamiseksi, sitten lapsen vamman vuoksi ja sitten myös sosiaalisilla perusteilla.
Eutanasiaa vastustan yleisen etiikan vuoksi, mutta myös hengellisen vakaumukseni vuoksi: ”Hyvää kuolemaa” ei tuo elämän ennen aikainen päättäminen, vaan usko Jeesukseen, Vapahtajaan.
