Kirjoittanut
Jäsenkato, siitä johtuvat pienenevät tulot ja siitä taas johtuva kirkon sopeutumistarve muuttuneeseen ja muuttuvaan tilanteeseen, muodostavat sen kokonaisuuden, josta seurakunnissa, seurakuntayhtymissä ja kirkon keskushallinnossa ehkä eniten keskustellaan.
Ja ihan ymmärrettävästi. Ei hyvältä näytä kun katsotaan lukuja, käyriä ja erilaisia tulevaisuusskenaarioita. Pohja uhkaa näiden valossa pettää.
Silläkin uhalla, että syytös sinisilmäisyydestä ja/tai todellisuuspaosta mahdollisesti leijuvat ilmassa, uskallan väittää, että mainitut asiat eivät ole kirkon varsinaisia ongelmia. Jäsenkato seurauksineen on seuraus kirkon ongelmista hahmottaa omaa olemustaan, omaa tehtäväänsä, oma paikkaansa tässä ja nyt ja omaa sanomaansa tämän päivän ihmiselle.
Tiedän, että melkein kaikki, jotka pohtivat näitä asioita ovat samaa mieltä tilannekuvasta ja syy-seuraus pohdinnastani. Ja se on jo hyvä alku jatkopohdinnoille. Mutta vain alku. Vaikeudet kasaantuvat usein kun siirrytään ongelman määrittelystä ja tilannekuvauksesta varisnaiseen tehtävään: ratkaisujen etsimiseen. Kirkko ei suinkaan ole yksin tämän haasteen kanssa. Se tulee vastaan käytännöllisesti kaikissa tilanteissa, joissa ”porukalla” joudutaan hakemaan ratkaisuja vaikeisiin ongelmiin.
Keskeinen lähtökohta ratkaisueväiden etsinnässä on, mistä eväskorista ne haetaan. Kirkossa tuntuu korien määrä kasvavan ja sisällöt voivat olla milloin mitäkin. Kehitys tähän suuntaan on nyt jo johtanut siihen, että alkuperäiset eväät ovat tämän tästä hukassa.
Tämä ei olisi kovin vakava asia jos eväskori ja sen sisältö lähtökohtaisesti olisi ollut meidän päätettävissä. Mutta kristillisessä kirkossa näin ei ole. Eväskori sisältöineen on meille annettu niin omaa hyvinvointiamme ja jaksamistamme ajatellen kuin muillekin jaettavaksi. Jumalan eväskorin eväät ovat koostumukseltaan ja määrältään tasapainossa ja siksi niiden muuttaminen omien mieltymysten mukaan ei johda hyvään oloon eikä anna voimia. Tämä pätee niin yksilöihin kuin seurakuntiin ja kirkkoihinkin.
Vanha sanonta toteaa, että itsestään muita tuntee. Siksi ei tuota minulle vaikeuksia ymmärtää, että omat eväät tuntuvat paljon houkuttelevimmalta kuin Jumalan valmistamat ja tarjoamat. Sen sijaan en ymmärrä, että omista eväistä pidetään itsepäisesti kiinni vielä silloinkin kun voimat uupuvat ja vatsa on kuralla. Miksi on niin ylivoimaisen vaikeaa hyväksyä, että me kaikki olemme täysin Jumalan ja Hänen Sanansa varassa? Miksi on niin vaikeaa hyväksyä, että meidän tehtävämme ei ole levittää omia ajatuksiamme ja tarjota omia eväitämme? Miksi on niin vaikeaa nähdä, että kirkkomme kärsii kun niin teemme? Niin käy väistämättä jos seurakuntalaiset saavat kiviä leivän sijasta.
Tulee mieleen profeetta Jeremian sanat (6:16):
Näin sanoo Herra: Pysähtykää ja katsokaa, minne olette menossa, ottakaa oppia menneistä ajoista! Valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä, niin löydätte rauhan. Näin sanoin, mutta te vastasitte: ”Emme kulje!”
Tämänkin opetuksen Jumala on eväskoriinsa pannut. Kelpaako?
