Kirjoittanut
Juha Vähäsarja on Elämä -lehden päätoimittajaEurooppaa lienee vielä oikein kutsua kristilliseksi maanosaksi, mutta alueen maallistuminen ja pakanallistuminen etenee kirkkohistoriallisesti katsoen ennen näkemättömän voimallisesti. Kristilliset kirkot menettävät jäseniään ja kirkkoihin kuuluvat uskonsa.
Tässä lehdessä kerrotaan, että kolmessatoista Euroopan maassa 55-91 prosenttia 16-29 vuotiaista ei katso olevansa enää minkään uskonnon edustaja. Tämä on puhtaasti eurooppalainen ilmiö. Muualla uskonnottomien määrä pienenee. Uskonnollisuuden uudelleentuleminen on maailmanlaaja megatrendi – jos se nyt mihinkään on missään vaiheessa edes hävinnyt.
Suomessa kirkkoon kuuluu 3,8 miljoonaa ihmistä. Luku kuulostaa suurelta, mutta jos jäsenmäärä putoaa prosentin vuodessa, päättyy luterilaisen kirkkomme tarina nopeasti. Jäsenmäärä on jo nyt alittanut 70% rajan. Kirkon tutkimuskeskuksen arvion mukaan vuoteen 2037 mennessä kirkkomme jäsenmäärä laskee alle 50 prosentin. Silloin on siis tavallisempaa olla kuulumatta kirkkoon kuin kuulua siihen. Silloin on myös perusteltava kuulumistaan entistä vahvemmin argumentein.
Lähestymme siis vauhdilla paavalilaista maisemaa, jossa uskonnollinen kenttä on kirjava kuin Ateenassa ajanlaskumme alussa. Kirkossa pohditaankin, mitä pitäisi tehdä ja julistaa, tai olla julistamatta, että väki ei jättäisi jäsenyyttään. Puhunta näyttää keskittyvän tekniikkaan, ei niinkään uskonviestin sisältöön.
Olisiko lääke siihen, miten kirkon ja kristittyjen tulisi uskoa ja elää uskoaan todeksi sekä välittää evankeliumia tämän päivän Suomessa lopulta yksinkertaisempi kuin uskommekaan? Tie suorempi kuin sumussa näyttää?
Paavali etsiytyi aikansa julkisille paikoille, sinne, missä ihmiset olivat, ja kertoi heille ihmistä kunnioittaen evankeliumin. Ateenan Areiopagin tapahtuma on tästä mitä mainioin esimerkki (Apt. 17). Kerrotaan, että epäjumalanpalveluksen laajuus ja mielettömyys sai Paavalin kuohuksiin. Ateenalaisille hän ei heristellyt kuitenkaan sormeaan, vaan kertoi huomanneensa, kuinka tarkoin he pitävät huolta jumalien palvonnasta. Hän kertoi löytäneensä tuntemattomalle jumalalle nimetyn alttarin. Heidän runoilijaansa lainaten hän kertoi tästä Jumalasta ja kehotti heitä parannukseen, kääntymään oikean Jumalan puoleen.
Toiset pilkkasivat Paavalia, jotkut uskoivat.
Evankeliumin välittäminen ei ole sittenkään ensi sijassa tekniikan virittämistä, opettaa apostoli esimerkillään. Toki hän tunsi kohderyhmänsä, jolle hän ymmärrettävällä kielellä puhui. Mutta itse voima on evankeliumissa, sanomassa syntien sovituksesta Jeesuksen ristin työn ja ylösnousemuksen tähden. Tästä sanomasta elävä kristitty on suola ja valo, missä hän liikkuukin. Hengen hedelmä vaikuttaa ympäristöönsä suloisen tuoksun tavoin. Rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä (Gal. 5:22-23) kutsuvat luokseen ja ohjaavat Herramme luo.
Elettäisiinkö siis vain kristittyinä entistä avoimemmin, iloisemmin ja rohkean lempeästi? Rakastaen toisia, kuten meitä on rakastettu.
Kirjoitus on Elämä-lehden 5/2019 pääkirjoitus
