Kirjoittanut
Kirjoittaja on lääketieteen kandidaatti Tampereelta.
Nykyihminen on elämyshakuinen. Tavalliseen arkeen ei ehkä enää kuulu riittävästi henkiinjäämistaistelua saati ruuanhankkimishaasteita, joten ihminen vaistomaisesti hankkii endorfiininsa muualta. Häkellyttävän moni harrastaa pieniä vaaroja kuten laitesukellusta tai leijahiihtoa, ehkä lumilautailua. Joku valitsee vielä suuremman vaaran: laskuvarjohypyt tai vaikka vuorikiipeilyn.
Olen itsekin kokeillut kolmea edellä mainituista, vaikka vastustankin periaatteessa elämysten perässä juoksemista. Käytännössä kuitenkin nautin esimerkiksi hyvästä lavashow’sta siinä missä muutkin, ja välillä on suorastaan huumaavaa kiitää vuorenrinnettä alas kauniissa talvimaisemassa. Eikö arki ja tavallinen elämä enää riitä meille huomisen veronmaksajille? Ovatko päättäjät syystä huolissaan nykynuorten lyhytjänteisyydestä, haluttomuudesta sitoutua työelämään?
Olen todellakin oman osuuteni seikkaillut. Olen suorittanut laitesukelluskurssin ja ratsastanut norsulla Thaimaassa, asunut Rivieralla yliopistovaihdon ajan ja omistan lumilaudan, jota käytän aktiivisesti. Olen reppureissannut Uuden Seelannin halki, telttaillut Australiassa autiolla rannalla ja pitänyt kansantaloudellisesti hyödyttömiä välivuosia. Minusta taitaa siitä huolimatta lopulta tulla hyvä ja vastuullinen kansalainen, luulisin. Uskon myös, että ehdin maksaa oman osuuteni veroista työelämäni aikana. Eikä minua edes kauhistuta ajatus vuosikymmenten työputkesta.
Minulla on nimittäin salaisuus: nautin arjestani kovasti ja uskon nauttivani vastaisuudessakin. Joskus tuntuu siltä, ettei kukaan enää välitä jokapäiväisesti elämästään. Etsitään jotain enemmän, jotain jännittävämpää tai helpompaa. Eletään kaksoiselämää. Toisaalta tehdään kovasti töitä ja kärsitään arkea, jotta voidaan sitten nauttia lomasta ja vapaudesta. Kuka nyt ei lomasta nauttisi?
Minä jos kuka tiedän miten hyvältä tuntuu välillä vaeltaa vailla päämäärää tai aikataulua. Silti valitsen vilpittömästi tavallisen elämän. Uskon, että onnellisimman elämän saa lopulta elää se ihminen, joka arvostaa arkeaan, pitää siitä.
