Kirjoittanut
Kirjoittaja on pienen ikiliikkujan äiti, puuveneilijän vaimo ja pastori. Onnellinen vaeltaja, joka käy maailmasta parempaan, ja yrittää matkalla ymmärtää molempia.Olen päättänyt paastonajan kunniaksi pysytellä poissa Facebookista.
Päätös ei ollut helppo. Minulle oli tullut tavaksi kurkistaa Naamakirjaan tuon tuosta. Saatoin selata uutissivua kolmesta viiteen kertaa tunnissa ja ärsyyntyä, kun kukaan tutuista ei ollutkaan tehnyt uusia päivityksiä. Jostakin niin totunnaisesta luopuminen vaati harkintaa ja päättäväisyyttä. Päätin kuitenkin.
Miksi? Facebookista oli alkanut tulla minulle pieni pakokeino, helppoa eskapismia, sitä jatkuvaa ”jonkin muun” hakemista. Jotakin muuta helpotusta, jotakin muuta ajateltavaa, jotakin muuta viihdettä. Jotakin muuta. Mitä tahansa. Hieman ylikierroksilla – tai vähän enemmänkin kuin hieman – käyvät aivot tarvitsevat helpotusta, ylikuumentuneiden aivosolujen dippaamista johonkin viilentävään. Se ei ole väärin. Mutta Facebook on olemukseltaan niin addiktoiva, että se huomaamatta alkaa kuumentaa samoja aivoja liikaa.
Poika alkoi jo reagoida kännykän käyttööni ja kehitti kännykkä-aistin. Lapsi saattoi touhuta tyytyväisenä jotakin lattialla, ja minä nojasin keittiönkaappiin ja ajattelin, että vilkaisenpa äkkiä viimeisimmät päivitykset ja suunnilleen siinä ajassa, kun sain Facebookin auki, oli Poika ryöminyt luokse, kiipesi tarmokkaasti syliin ja päästeli pieniä hälytysääniä, joita ei voinut tulkita mitenkään muuten kuin että ”huomioi minut, huomioi minut, huomioi minut!”
Miten muuten minun pitäisi tulkita se kuin siten, että hänkin ymmärsi, että tuo pieni musta kapula on usein kiehtovampi kuin hän?
Olin alkanut addiktoitua. Sen sijaan, että olisin hakenut kontaktia Poikaan, Fyysikkoon tai Jumalaani, hain kontaktia johonkin virtuaalisten profiilikuvien kavalkadiin, jossa ihmiset kertovat noin kahdellasadalla merkillä päivänsä hauskimmat, onnistuneimmat tai humoristisimmat kuulumisensa.
Siksi tuntui loogiselta irrottautua hetkeksi koko palvelusta. Jos paaston idea on raivata elämästä pois jotakin, joka vie energiaa ja aikaa ja tilaa tärkeimmiltä asioilta, ei se minulle tällä hetkellä tarkoita ruokarajoituksia vaan tämän orastavan addiktion suitsimista. Haluan kokeilla, miltä tuntuu olla ilman ”sitä jotain”. Haluan testata, osaanko enää kommunikoida toisin. Haluan kokeilla, mitä tapahtuu, kun istunkin hiljaa paikallani sen sijaan, että tuijotan pientä välkkyvää ruutua. Mitä alan kuulla? Mitä alan ajatella? Mitä tapahtuu, kun sallin levottomuuden olla minussa ja kuuntelen, mitä sanottavaa sillä on? Mitä ymmärrän tai kuulen, kun kestän sisäisen tärinäni?
Tavoitteni on käyttää se sama aika, samat hetket, jotka kuluisivat Naamakirjassa, joko Jumalan, Pojan tai Fyysikon tai kaikkien kolmen kanssa olemiseen. Katsotaan, miten käy. Jo näiden muutaman päivän perusteella yritys tuntuu mielekkäältä – joskaan ei helpolta. Omituisia ja yllättäviäkin ja hieman kirpeitä huomioita alkaa nousta pintaan. Kuten:
1) En voi mennä Facebookiin. Kenelle minä nyt kerron kaikki kuulumiseni? Kun en voikaan koko ajan päivittää suurelle joukolle tuttavia päiväni erinäisiä sattumuksia, tuntuu vähän samalta kuin olisi menettänyt flunssan takia äänensä. Olenko enää olemassa? Kelle kerron tämän hassun / omituisen / oivaltavan / nokkelan juttuni? Kummallisia tuntemuksia uiskentelee mielessä. Unohtaako ne mut? Mitä hauskoja juttuja niillä on menossa tällä aikaa, kun en olekaan lukemassa niitä? Huomaan pyöriväni mieleni sisällä kehää vähän levottomana. Tästä kuitenkin on seurannut toinen huomio, joka ei ole huono:
2) Jospa kirjoittaisin päiväkirjaa. Halu tallettaa elämää alkaa nousta uudelleen pintaan. Otan kynän ja muistikirjan ja raapustan kaksisataa merkkiäni sinne. Niitä ei sieltä lue kukaan toinen, mutta ne jäävät talteen paljon luotettavammin kuin bittiviidakkoon. Saatan kirjoittaa enemmänkin, ajatukset kulkevat vapaammin kuin välkkyvän ruudun rajoittamina, valkoinen paperi ja musta muste ovat vapaampi maailma eikä näytön hehku grillaa ajatuksiani niin nopeasti karrelle.
3) Miten saan yhteyden ihmisiin? Kun en voi kirjoittaa FB:ssä pikaviestiä, täytyy alkaa taas käyttää luovuutta. Tekstiviesti. Ehkä jopa soitto! Tai sähköposti, josta siitäkin on tullut kovin hidas tapa kommunikoida. Entäs ne ihmiset, joiden numeroa tai sähköpostia minulla ei ole, tai jota ei Enirosta löydy? Mitä ennen vanhaan oikein tehtiin? Olen viime päivinä jopa kirjoittanut postikortteja. Ajatella, että joskus oli aika, kun sai mennä soittamaan ihmisten ovikelloa ilman ennakkovaroitusta.
4) Maailmassa on paljon nähtävää. Bussissa matkalla Helsingistä Turkuun en voinutkaan selata kännykkääni. Sen sijaan katselin edessä istuvien ihmisten takaraivoja. Ihmisillä on kiehtovia pyörteitä hiuksissaan! Monilla on takaraivopyörre pään hieman oikealla sivulla, toisilla kauniita pyörteitä niskassa aivan hiusrajassa. Tätäkään en ollut koskaan huomannut.
5) Hiljaisuus puhuttelee minua. Ilmeisesti arjessa on paljon sellaista, mitä pakenen. Tässäkin elämänvaiheessa, jota en suurin surminkaan vaihtaisi mihinkään, on jotain, mitä pakenen. Ehkä väsymys, pinnan alla hivuttava uupumus, joka tekee mielen hidasliikkeiseksi. Facebook tai mikään muukaan pikaluettava pintajuttelu ei kuitenkaan juuri lataa minua. Sillä on tehtävänsä ihmisten modernina kohtaamispaikkana, ja monen ihmisen kanssa olisi vaikea pitää yhteyttä muuten. Mutta se ei usein ravitse, puhuttele, lataa tai täytä minua. Enemmänkin se on kuin söisi karkkia nälkäänsä. Karkit eivät ole pahasta, jos muut tarpeet on ensin täytetty. Ja hitaasti, kun kestän hiljaisuutta, kun kestän ympärilläni äärettömänä painavaa universumia, alan kuulla. Alan kuulla, mitä minussa liikkuu, tunnen ajatusten hitaan matelun ja sen, miten pohjamudista on jotain ryömimässä esiin. Alan kuulla, että tässä lähistöllä hengittää joku minua suurempi, jolla on mielipide siitä, mikä minut tekee levottomaksi, ja useita korjausehdotuksia tilanteelle.
Joskus syvin rukous on hiljaa olemista. Arki tarjoaa liikaa mahdollisuuksia täyttää jokainen mieleen jäävä kolo, jokainen ajanhetki äänellä, kuvalla ja värillä niin, ettei koskaan ole aikaa tutkia ajatusten väliin jäävää autiutta. Ja minulle käy silloin niin, että hukkaan itseni värien kaaokseen, enkä enää muista, mistä olen tullut ja millaiseksi olen tullut. Kaikki ihmiskunnan ongelmat johtuvat kyvyttömyydestä istua hiljaa paikallaan, sanoi matemaatikko Blaise Pascalkin, ja siitä on sentään jo noin 350 vuotta.
Siinä mielessä, koen, ei tämä yletön tietotekniikan kuluttaminen ole aidosti hengellistä elämää. Minulle ainakaan. Jos puun tunnistaa hedelmistään kuten Mestari kerran sanoi, ei ole vaikeaa päätellä, että tässä puussa olisi hieman karsimisen varaa.
Ja niinpä tänä paastonaikana istun hiljaa. Edes hetkittäin, enemmän, yritän kuunnella,
ja jossakin lyö suurempi sydän, ja jospa hitaasti
minä sen rytmiin asettuisin.
