Kirjoittanut
Vuokko Vänskä on pitkän linjan journalisti, jolla on myös kahdenkymmenen vuoden kokemus lähetystyöstä Japanista.Millainen on se maailma, jossa minun sukupolveni lapset, nuo 1970- ja -80-luvulla syntyneet elävät? Millaiseen maailmaan he kasvattavat omat lapsensa? Muun muassa tällaisia kysymyksiä heräsi, kun luin viime vuoden Finlandia-palkitun romaanin He eivät tiedä mitä tekevät. Mittavan teoksen on kirjoittanut vuonna 1974 syntynyt helsinkiläinen kirjailija ja psykologi Jussi Valtonen.
Valtosen teos on hätkähdyttävä kuvaus nykyajan ihmisen elämästä, arvoista, ihmissuhteiden kiemuroista, tekniikan suomista mahdollisuuksista, jotka tosin voivat muodostua uhkaksikin. Iso juonne kirjassa ovat eläinaktivistit ja heidän toimintansa terroritekoihin asti.
Teoksen tapahtumat kietoutuvat amerikanjuutalaisen neurotieteen professorin Joe Chayefskin elämän ympärille. Suomeen häneltä on jäänyt vaimo edellisestä avioliitosta ja poika, jota hän ei ole tavannut eronsa jälkeen. Poika, joka isän ikävässä on käyttänyt tuntikausia aikaa etsiessään netistä tietoja tästä. Nyt isällä on uusi perhe Amerikassa.
Muutama asia teoksesta pomppaa silmille.
Ensinnäkin ihmiset ovat edellistä sukupolvea paremmin koulutettuja ja joutuvat elämään jatkuvassa kilpailutilanteessa. Elämän kestävä kouluttautuminen ei näytä auttavan heitä kuitenkaan syvempiin ja kestävämpiin ihmissuhteisiin.
Elämä sosiaalisessa mediassa laajentaa tykkäyspiiriä, mutta uhkaa eristää läheisiä toisistaan. Perheenjäsenet voivat olla fyysisesti yhdessä mutteivät läsnä toisilleen. Teini-ikäinen tytär elää jatkuvassa virtuaalimaailmassa. Hän on myynyt itsensä nykyaikaisen systeemin koekaniiniksi. Suuryhtiö rakentaa tyttärelle oikeanlaisen persoonallisuuden, lähettää hänelle kalliita tuotteita ja muokkaa jopa hänen mieltään lääkekokeilla. Tytär ei ymmärrä vanhempien huolta siitä, että tämä on peruuttamattomasti jakanut itsensä koko maailman tietoon.
Toiseksi ero puolisosta ja uudelleen avioituminen ovat kuin luonnonlaki. Samoin irtosuhteet, härskit seksikokemukset ja niistä brutaalisti kertominen. Jälkeenpäin saattaa tulla morkkis ja häpeä. Sisimpään jää jotenkin likainen olo. Romantiikka, avioliiton onni ja vaikeudet kestävä todellinen rakkaus tuntuu olevan hukassa.
Entä hengelliset asiat? Olemassaolon ja elämän tarkoituksen kysymyksiä toki mietitään. Näin tekee esimerkiksi Joen suomalainen ex-vaimo Alina. Rippikoulusta on jäänyt hyvä muisto ja kaipaus, mutta kun aikuisiässä kriiseihin ja ahdinkoihin joutunut yrittää hapuilla apua, hän ajautuu kirkon nettisivulle järjettömien keskustelijoiden hakattavaksi. Nettipapin viipynyt vastaus Alinan kysymykseen on niin naiivi, että se saa hänet eroamaan kirkosta siltä istumalta.
Kirja pani miettimään, miten tämä sukupolvi saa kuulla evankeliumin Jeesuksesta ymmärrettävästi? Mietin myös, etteivät vain puheemme, kirjoituksemme ja nettipalstat kiivaine keskusteluineen ammu ohi maalin niin, että ne eivät kohtaa ihmisten todellisia kysymyksiä. Puhumattakaan siitä, että ne johdattaisivat ihmisiä henkilökohtaiseen suhteeseen Jumalan kanssa. Ei auta, että me vanhat muistelemme 60-luvun herätyksiä. Jumalan aika on aina nyt. Ihmiset ja heidän kysymyksensä tulee ottaa vakavasti.
