Globaali ilmiö

Seurakuntalaisessa julkaistiin alkuviikosta uutinen, joka hyppäsi silmääni kuin punkki housunlahkeeseen. Uutisoinnin kohteena oli Riikka Nissin kiintoisa väitöskirja, joka käsittelee herätysliikkeisiin sitoutuneiden nuorten aikuisten tapaa keskustella Raamatun teksteistä raamattupiireissään.

Referaatin referaattina seurakuntalaisille ilmoitettakoon Nissin huomanneen muun muassa, että ”nuorten aikuisten raamattupiirit eivät ole ristiriidattomia, vaan niissä keskustellaan Raamatun teksteistä monipuolisesti”, mutta että ”raamattupiirit ovat keskusteluiltaan kuitenkin korostetun tasavertaisia”. Ja edelleen, että raamattupiiriläiset ”eivät perustele näkemyksiään ensisijaisesti raamatunviittauksilla tai muilla auktoritatiivisilla lähteillä, vaan esimerkiksi tekstin kertomusten mahdollistamilla arkisillakin päättelyketjuilla”. (Suosittelen vilkaisemaan myös itse artikkelia, ja sehän käy kätevästi tästä!)

Puolentusinassa raamattupiirissä pyörineenä täytyy sanoa, että Nissin väitöskirjan tuloksissa on jotakin perin tutunoloista.

Ensinnä on todettava, että omia raamattupiirejäni yhdistävä tekijä on ollut osallistujien seurakunnallis-demograaffinen kirjavuus. Milloin mukana on ollut vapaiden suuntien kasvatteja ja milloin tiukkoja luterilaisia (aavistuksen epäsoiva sanapari, myönnettäköön). Milloin puolestaan kolmannen asteen karismaatikkoja, milloin taas varsinaisia hengenpidättäjiä. Ja useimmiten porukkaan on mahtunut näitä kaikkia yhtäaikaa.

Monimuotoisuuden ohessa keskeinen piirre on ollut raamattupiiriläisten keskinäinen tasavertaisuus. Kantavana periaatteena on pidetty sitä, että kukin olkoon tervetullut omine eväineen, so. juuri sellaisena kuin on. Tärkeää on ollut, että jokaisella tulijalla reissumiehestä ruisrevittyyn on ollut käytössään yksi ääni, ja että tuota ääntä on kuunneltu kunnioituksella.

Raamatun tutkiskelun instrumentteina ovat toimineet pääosin rukous ja avoin keskustelu. Asioista on diskuteerattu rohkeasti ja rehellisesti, toisinaan tulisestikin. Yhteisenä intohimona on ollut oppia ja ymmärtää, mitä ja miksi Pääkonttorin faksi on meille kaanonissa laulanut. Joskus on viisastenkivi löytynyt, joskus jäänyt löytämättä. Silloin on nostettu myssyä ja luotettu siihen, että viimeistään Mellerin kokouksessa kaikki selviää.

Ja onhan niitä arkisia päättelykettinkejäkin tullut soviteltua. Usein kanssamatkaajan päähän pälkähtänyt oivallus taivaallisesta kun on kummunnut jostakin hyvin maanläheisestä kokemuksesta, jota on sitten porukalla ihasteltu ja ihmetelty. Ja miksipä ei. Onhan Pyhä Kirjakin täynnänsä syvästi inhmillisiä kertomuksia yhdestä sun toisesta kaltaisestamme pulliaisesta, joka oppii täydellisestä Luojastaan epätäydellisen arkensa keskellä.

Samalla on ollut rohkaisevaa huomata, että aina ei tarvita kuolleista nousseita nigerialaisia, stadionluokan evankelistoja tai korkeakoulutettuja miehiä valkoisissa kaavuissaan (enkä siis tarkoita niitä huppupäisiä kaiffareita palavine risteineen) kertomaan, mistä nisunjyvä löytyy. Löytyretkeillä saa omatoimisestikin. Ja sehän se tässä hienoa onkin.

Myös täällä Uppsalassa minulla on ollut ilo ja kunnia osallistua erääseen Bible Study -poppooseen. Tässä ryhmässä populaation diversiteetti on, jos mahdollista, vieläkin suurempi. Paitsi että yhdessä sohvan nurkassa istuu metodisti ja toisessa livets ordilainen, koostuu joukkomme tumma parista ameriikkalaisesta, puolenkymmenestä ruotsalaisesta, yhdestä intialaisesta ja yhdestä peltolammilaisesta.

Muuten meno onkin sitten ollut sitä tuttua. Rukousta, Raamattua ja avointa keskustelua. Kysymistä ja kyseenalaistamista. Yhteisten kokemusten jakamista ja toinen toisiltamme oppimista.

Jumankekka, tämähän on globaali ilmiö!