Gyllene Regeln

Miniä soitti ja sanoi, että se gyllene regelnhän on hieno juttu. Kun hän oli valmentanut yläasteikäistä poikaansa uskonnonkokeisiin, Jeesuksen ns. kultainen sääntö oli tehnyt vaikutuksen. ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” Miniä lupasi kertoa siitä töissäkin. Siinä tuntui olevan ratkaisu lasten riitoihin.   

Kaikki ongelmat eivät kuitenkaan tainneet poistua, vaikka lapsille kerrottiin tuo maailman paras eettinen ohje. Elämä olisikin helppoa, jos ongelmista selvittäisiin oikeita lauseita opettelemalla. Oli sääntö kuinka kultainen tahansa, se ei näytä pystyvän muuttamaan meitä.

Ruotsin tunnilla koulussa opittiin, että alla tänker på sig endast jag tänker på mig. Suomeksi se ei kuulosta yhtä napakalta, mutta kertoo saman surullisen asian: kaikki ajattelevat itseään, vain minä ajattelen minua.

Suorasukainen Luther kirjoittaa, että ”omahyväisyydessämme haluamme olla aina ainoita, jotka ovat hyviä … Emme näe omia virheitämme, joita olemme täynnä, mutta muissa ihmisissä näemme pelkkiä heikkouksia…. Niin alamme halveksia ja tuomita toista, joka puolestaan maksaa minulle samalla mitalla takaisin ja pyrkii nuhtelemaan kaikkea pahaa, mitä minusta löytää. Silloin rakkaus tukahdutetaan ja jäljelle jää keskinäinen repiminen ja raastaminen, joka johtaa siihen, että kiistakumppanit tuhoavat toisensa ja luopuvat uskosta.”

On uskomatonta, miten pienistä asioista syntyvät riidat voivat kasvaa ylipääsemättömän suuriksi. Miten siis toisen asemaan asettuminen voi olla niin vaikeaa? Kun vanhat uskon isät sitä miettivät, he keksivät sanan perisynti. Se on hyvä nimi tälle pohjattomalle itsekkyydelle, joka on myrkyttänyt meidät kaikki.

Luterilaisen tunnustuksen mukaan perisynti tarkoittaa sitä, että me ihmiset synnymme tähän maailmaan pahan himon hallitsemina, ilman luottamusta Jumalaan.

Miten siis selvitä siitä, ettei osaa tai kykene osoittamaan rakkautta edes niille joita eniten rakastaa? Raamattu vastaa: 

Kerran eli yksi, joka noudatti kultaista sääntöä. Oli yksi joka ei ajatellut vain itseään. Hän oli valmis kuolemaan toisten puolesta. Raamatun merkillinen salaisuus on, että Jeesus hankki meille anteeksiantamuksen uhraamalla itsensä. Siinä on sekä tämän että tulevan elämän lupaus. 

Ihmisten väliset riidat voivat kasvaa sellaisiksi, että ne vievät myös uskon, kuten Luther kirjoitti.  Mutta onneksi asia on myös päinvastoin. Vaikkei usko Jumalaan olekaan mikään onnen automaatti, se voi auttaa myös ihmissuhteiden solmujen avaamisessa.  

Usko auttaa ahtaimmassa portissa. Se antaa rohkeutta myöntää omat viat. Ei tarvitse paeta ikäviä totuuksia itsestä, kun tietää, että on olemassa armahtava Jumala ja anteeksiantamus kaikista synneistä. Kun Jumala antaa meille kaikki suuret syntimme ja koko itsekkyytemme anteeksi, mekin saamme armahtaa toisiamme. 

Kultainen sääntö on hieno juttu. Meidän onnemme on, ettei se kerro vain siitä, miten meidän tulisi elää, vaan myös Hänestä, joka on meitä auttaakseen elänyt antamansa ohjeen mukaan.

”Hyväksykää siis toinen toisenne, niin kuin Kristuskin on hyväksynyt omikseen teidät, Jumalan kunniaksi.”   

Ps. Lisää näistä asioista Hengellisillä syventymispäivillä Helsingin Temppeliaukion ja Johanneksen kirkoissa 25.-28.8.2011. Tapahtuman otsikkona on Sovinto.