Kirjoittanut
Entinen työtoverini Tapio Tiitu vietti taannoin 50-vuotistaiteilijajuhlaa. Huikea ura jonka alkupäässä oli nuorena poikana pidetty urkukonsertti ulkomailla. Rupesin miettimään, minkä mittaista ”taiteilijajuhlaa” minä voisin viettää. Urkutaiteilija on tietenkin vähän eri kategoriassa kuin raamatunopettaja. Molemmat ovat kutsumusammatteja ja molempiin tarvitaan luovuutta, ammattitaitoa ja pitkäjänteisyyttä. Molemmissa on laitettava likoon koko osaamisensa ja heittäydyttävä jokaiseen uuteen esiintymiseen kuin se olisi elämän tärkein. Mutta vain edellistä kutsutaan taiteilijaksi, jälkimmäinen on jonkinlainen elämän taiteilija.
Mistä minun urani alkaisi? Siitäkö kun juuri uskoon tulleena rippikoululaisena aloin opettaa toisille rippikoululaisille Ilmestyskirjaa Vivamon leirin ruokatunnilla? Siitä olisi jo sallitut yli viisikymmentä vuotta. Vai siitä kun raamattukoululaisena aloimme kurssikavereiden kanssa pitää katukokouksia sunnuntai-iltaisin Helsingin rautatientorilla? Pidimme polvirukouksetkin Aleksis Kiven patsaalla. Raamatunopettajan kutsumustani aloin aavistaa Pälkäneen nuorisonohjaajana. Raamattutuntien pitäminen oli innostavaa, eivätkä nuoret niistä kovasti valittaneet. Papiksi valmistuttuani en ole sitten paljon muuta tehnytkään, mitä nyt välillä lenkillä käynyt.
Enemmän kuin omaa taiteilijajuhlaani mietin sitä, miten raamatunopettamisen arvokas perinne voisi kulkea kirkossamme vielä tuleville sukupolvillekin. Kyllähän hengellisiä puheita maassamme pidetään miljoonittain. Mutta raamatunopetus on eri asia. Papeilla ja seurakuntien työntekijöillä pitäisi olla riittävä ammattitaito siihen. Esteenä on kuitenkin monien muiden tehtävien paljous, myös arkuus omien eväiden riittämisestä ja kenties puuttuva näky: juuri tällä tavalla seurakuntaa parhaiten rakennettaisiin.
Minä sain aikanani kipinän opettajaltani Kerttu Vainikaiselta. Hänen tavassaan opettaa oli jotain niin sytyttävää, juurevaa, raikasta ja hengellisesti antoisaa, että kuulijalle syntyi halu pureutua asioihin itsekin. Hän piti järkähtämättömästi kiinni Raamatusta Jumalan sanana ja kaikki hengellinen haihattelu oli hänelle vastenmielistä. Raamatun historia ja sen sanoma kytkeytyivät yhteen tavalla, joka sai Jumalan pelastussuunnitelman elämään ja puhuttelemaan.
Nykyään säännöllinen raamattuopetus kirkossamme on suurelta osin kristillisten järjestöjen vastuulla. Joissain paikallisseurakunnissakin on pappeja ja maallikoita, jotka pitävät raamattuluentoja. Ihanteena voisi pitää sitä, että jokaisen seurakuntalaisen ulottuvilla olisi oman seurakunnan tai lähiseurakunnan alueella joku viikoittainen tai kuukausittainen tilaisuus, jossa opetetaan Raamattua joko luku luvulta tai teemoittain edeten. Tätä nykyä luennoitsijan avuksi on olemassa jopa suomenkielistä kommentaarikirjallisuutta, josta löytää taustatietoja. Myös äänitteinä on olemassa aika lailla luennoitua Raamattua.
Haastan tätä lukevat teologit ja raamattuopetuksesta kiinnostuneet maallikot töihin. Sille on aikaa, mitä pitää tärkeänä. Opettaessaan oppii. Jos saisimme aikaan raamatunopettamisbuumin, sillä olisi vaikutus koko kirkkoon. Monet kirkossa olevat huolestuttavat trendit joutuisivat uudelleen arvioitavaksi. Jumalan sana puhuisi omalla painollaan ja ihmisille tulisi tarve tehdä synneistään parannusta. Vai uneksinko ihan mahdottomia?
