Kirjoittanut
Toimittajana tiedän, että sellaisen hyvän otsikon löytäminen, joka kertoo jotakin oleellista tekstistä, ei ole helppoa. En kuitenkaan usko, että kertomuksen otsikon löytäminen olisi ollut kovin haastavaa. Otsikko nousee melkein kuin itsestään Kirkon todellisuutta kuvaavasta sisällöstä. Kirkko on todella haastettu niin ulkoa päin kuin sisältäkin.
Ei liene syytä toistaa jo niin monta kertaa kerrottuja kirkolle kautta linjan negatiivisia tunnuslukuja. Lyhyesti voi sanoa, että ne kertovat surullisen tarinan kehdosta hautaan. Kirjaimellisesti.
Tie tämän päivän kirkolliseen todellisuuteen on kivetty hyvillä aikomuksilla, välillä suurillakin kampanjoilla, strategioilla melkein kaikilla toimintasektoreilla ja palavereilla, palavereilla ja palavereilla, joissa eri näkökulmista pohditaan kirkon tilaa. Ja me kirkolliskokousedustajat tulemme Turussa pohtimaan samoja asioita niin täysistunnoissa kuin eri valiokunnissakin.
Kaikki tehty on varmaan tehty suurella sydämellä ja kirkon parasta ajatellen. En todellakaan väheksy sitä enkä väitä ollenkaan tehtyä turhaksi. Olenhan minäkin ollut mukana yhtenä suuressa joukossa enkä ole kokenut ponnistuksiamme turhiksi. Mutta nyt ei ole kysymys siitä. Kertomus ”Haastettu kirkko” haastaa nyt katsomaan peiliin ja kivuliaan rehellisesti kysymään, miksi emme ole onnistuneet ponnisteluistamme huolimatta.
Eräs kysymys, joka on noussut mieleeni on se, yrittääkö kirkko ponnisteluissaan tulla mielenkiintoiseksi enemmän miellyttämällä kuin julistamalla? Eli yritämmekö osoittaa kirkon olevan yhtä paljon tai jopa enemmän ajan hermoilla kuin muut yhteiskunnalliset toimijat. Ja onko näissä yrityksissä kirkon olemus ja perustehtävä hämärtynyt? Onko kirkkoa yritetty muuttaa etsimällä vastauksia haasteisiin väärästä suunnasta? Onko elintärkeä keskustelu uskon perusteista liian usein muuttunut keskusteluksi yhteiskunnallisen todellisuuden heittämistä haasteista ja miten niihin vastata ympäröivän yhteiskunnan ehdoilla?
Nelivuotiskertomus puuttuu tähän kysymykseen toteamalla (s.415): ”Uskon perusteista keskusteleminen edellyttää kirkon työntekijöiltä oman perinteen laaja-alaista ja syvää tuntemista. Kirkon ydinosaamiskuvauksen mukaan hengellisen työn osaaminen edellyttää kirkon uskon, Raamatun ja muiden kirkon perustavien dokumenttien osaamista sekä kykyä soveltaa niiden antia seurakunnan työhön. Kirkon tulee kiinnittää erityistä huomiota omien työntekijöiden hengellisen identiteetin vahvistamiseen, sillä yhä harvemmalla kirkon tehtäviin valmistuvalla on yhteys seurakuntaan ennen valmistumistaan.”
Tähän minun on helppo yhtyä. Tarvitsemme enemmän Jumalan Sanaa ja enemmän syvästi Sanaa tuntevia työntekijöitä. Vastaukset kirkon haasteisiin löytyvät Raamatusta ja kirkon perinteistä, ei yhteiskunnasta ja tämän ajan muotivirtauksista.
Paavali on todennut: ”Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea.” Tästä on syytä muistuttaa aina ja varsinkin silloin kun kirkko etsii tietään eteenpäin. Myös ja ehkä varsinkin kirkolliskokouksessa.
