Kirjoittanut
”Sitten se Cobainin nössö tuli kehiin ja pilasi kaiken”, tilittää vapaapainija Randy ”The Ram” Robinson Darren Aronofskyn elokuvassa The Wrestler (2008). Randyn keskustelukumppani – Cassidy niminen strippari – on samaa mieltä: ”Onko siinä muka jotain vikaa, että haluaa vain pitää hauskaa?” Yhteisymmärrys on saumaton ja molemmat päätyvät toteamaan: ”Ysäri oli perseestä.”
Randyn parjaama ”Cobainin nössö” on tietenkin Nirvanan edesmennyt kitaristi-laulaja Kurt Cobain. Nirvana oli 90-luvun alun grunge-hyökkäyksen lippulaiva. Sateisesta Seattlen kaupungista alkanut ”liikehdintä” mullisti tupeerattujen kuontaloiden, massiivisten meikkimäärien ja piukeiden trikoiden varaan estetiikkansa rakentaneen hardrock-skenen. Juhlimisesta, huumeista ja seksistä kiekaisseiden rock-kukkojen paikan ottivat nuhjuiset flanellipaitamiehet naamakarvoituksineen ja rasvaisine hiuksineen.
Uusi vuosikymmen alkoi siis krapulatunnelmissa: itsetuho, masennus ja eksistentiaalinen ahdistus oli tullut takaisin parrasvaloihin. Ilmeisesti pelkkä hauskanpito ei sittenkään riittänyt kaikille.
Itselleni mieluisimmat grunge-aallon pärskeet on tarjonnut Soundgarden. Erityisesti yhtyeen lopullisen läpimurron taannut mestariteos Superunknown (1994) pyörähtää soittimessa säännöllisesti. Musiikillisesti raskaan ja lievästi psykedeelisen, sekä lyyrisesti sisäänpäin kääntyneen albumin tunnelma ei epäilemättä miellyttäisi Randy ”The Ram” Robinsonia. Onhan levy täynnä raskasmielisyyttä ja itsesyytöksiä. Se kyseenalaistaa elämän mielekkyyden. Jo kappaleiden nimet kertovat millä rekisterillä liikutaan: Let me drown, Fell on black days, Head down, Black hole sun, The day I tried to live, Like suicide… Ei mitään valonpisaroita, siis.
Kaikesta grungen synkeydestä huolimatta en voi yhtyä fiktiivisen vapaapainijan tuomioon: Kurt Cobainin Nirvana – sen kummemmin kuin Pearl Jam, Alice in Chains tai Soundgardenkaan – ei ”pilannut kaikkea”. Päinvastoin, grunge-yhtyeet pelastivat rock’n rollin palauttamalla siihen kapinan syvällisimmässä muodossaan. Nimittäin kapinan jumalatonta elämää vastaan.
En väitä, että raivokkaan masentuneet grunge-yhtyeet olisivat olleet jotenkin ”kristillisempiä” kuin 80-lukua hallinneet hedonistiset kollegansa. Tai oikeastaan: voisin ehkä väittääkin. Mutta ainoastaan ristinteologisessa mielessä. Kyse olisi tällöin Jumalan ”vasemman käden työstä”.
Aina uskollinen Wikipedia tiivistää hyvin mistä siinä on kyse: ”Saattaessaan ihmisen hulluksi ja kadotetuksi Jumala ei lisää ihmiseen mitään uutta tai aktiivisesti vaikuta häneen pahaa, vaan saattaa jo ihmisessä olevan hulluuden ja synnin ilmeiseksi, jotta hän sitten voisi antaa oman lääkkeensä ihmisen tilanteeseen. Ristin teologian mukaan Jumala kuolettamalla tekee eläväksi.”
Tuskin kukaan voi väittää, etteikö Soundgardenin Chris Cornell tietäisi mitä on ”hulluus” tai ”synti”. Tai eksistentiaalinen epätoivo tyhjän taivaan mielettömän ei-minkään äärellä. Pelkkä ”The day I tried to live” riittää todistusaineistoksi. Cornell laulaa:
”Päivänä jona yritin voittaa / ryvin veressä ja mudassa kera / kaikkien muiden sikojen / ja opin olevani valehtelija / aivan kuten sinäkin”.*
On kumma, jos Raamattua tuntevan kuulijan mielikuvat eivät vilise assosiaatioita Jeesuksen tuhlaajapoikavertaukseen. Superunknown-albumin sanoituksissa Cornell näyttäytyy jonkinlaisena postmodernin ajan tuhlaajapoikana, jota kurittaa muisto Isästä ja kodista joita ei koskaan ollutkaan.
Entä mitä tähän, myöskin ”The day I tried to live” -biisistä löytyvään, toteamukseen voi enää lisätä: ”Elämät joita suoritamme / eivät koskaan näyttäisi saavan meitä muualle / kuin hengiltä”.*
Sävyero on huikea suhteessa esimerkiksi tukkahevibändi Mötley Cruen ”sex, drugs and rock’n roll” -filosofiaan. ”Mötikän” lyriikoita läpikäydessä herää epäilys: Onko tämä juuri sitä ”verta ja mutaa” missä Cornell laulaa piehtaroineensa muiden sikojen kanssa? En tiedä.
Hämmennystä lisää se, että useat pitelemättömän hedonismin lipunkantajat vaikuttavat olevan varsin mieltyneitä elämäntapaansa. Niinhän Cassidykin toteaa Randylle: ”Onko siinä muka jotain vikaa, että haluaa vain pitää hauskaa?”
Missä vaiheessa siis hauskuus muuttuu veressä ja mudassa piehtaroinniksi? Tai miksi piehtarointi on toisesta edelleen hauskaa? Ja kun toisten juhla vain jatkuu ja toiset vaikeroivat krapulassa: kumpien tila on parempi?
Grunge-ahdistuksen ja Jumalan vasemman käden työn kytkemisessä täytyy olla varovainen. Fakta nimittäin on, että esimerkiksi Van Halenin David Lee Roth elää edelleen loputtomia bileitään – ja mikäli haastatteluihin on uskominen, täysin tyytyväisenä! Sen sijaan ilonpilaaja-Cobain otti 5.4.2004 yliannostuksen heroiinia ja ampui itseään haulikolla suuhun. (Cobainin kuolinsyystä liikkuu erilaisia salaliittoteorioita, mutta aiheen kannalta ei ole oleellista, kuka lopulta veti liipaisimesta: Cobainin itsetuhoisuus oli käynyt ilmi jo paljon aiemmin).
Tekikö Jumala siis työtään Cobainin kohdalla turhankin kovalla (vasemmalla) kädellä? Ja onko David Lee Roth saanut kaiken ”oikealta kädeltä” – sisältäen naiset, viinat, huumeet ja näistä koituvan ilon? Vai eikö Jumala ole koskenut pitkällä tikullakaan David Lee Rothiin tai tämän bileidentäyteiseen elämään? Jostakin syystä mikään edellisistä vaihtoehdoista ei tunnu hirveän houkuttelevalta.
Jännitettä voisi lähestyä myös tästä suunnasta: Miksi toinen näkee asioissa täyteyden – nautinnon lähteen – ja toinen pohjimmiltaan ei-mitään? Toinen pistää bileet pystyyn ja toinen tuskailee Franz Kafkan sanoin: ”On niin paljon elämän mahdollisuuksia, ja kaikissa heijastuu vain oman olemassaolon väistämätön mahdottomuus.”
Teologi Conor Cunningham määrittelee kirjassaan The Genealogy of Nihilism (2002) nihilismin ytimeksi taipumuksen esittää ei-mikään sellaisena, kuin se olisi jotakin. Ja nimenomaan tällainen ei-mikään tuntuu tarjoavan perustan jälkimodernille maailmankuvalle: ”Jopa elämän etsiminen muualta universumista ilmentää logiikkaa, jossa ei-mikään on aivan kuin jotakin. Se johtuu siitä, että tällaisia pyrkimyksiä ohjaa toive suhteellistaa elämä täällä: jos me löydämme elämää muualta, se ei ole enää merkityksellistä.”
Cunninghamin mukaan meillä on ”elämistä ilman elämää” ja ”tietoisuutta ilman tietoisuutta”. Kuten psykoanalyytikko Jacques Lacan on todennut: ”Mitään ei ole olemassa, paitsi poissaolon oletetulla perustalla.”
Teologisesti tällainen nihilismin ajatus on mielenkiintoinen ja osittain aivan ”oikeaoppinen”. Kuuluuhan kristilliseen maailmankatsomukseen ajatus ”tyhjästä luomisesta” – creatio ex nihilo. Jumala antaa luomakunnan ja olemassaolon lahjana, luoden sen ei-mistään. Kuten Cunningham kirjoittaa: ”Oleminen ei ole jotakin, se on ei-mitään – ei-mitään paitsi rakkautta.”
Grungen ja bilerockin väliseen suhteeseen palatakseni, ehkä karkea jako voisi mennä jotenkin näin: 1) Tyytyväinen hardrock-hedonisti ei joko näe ei-mitään, tai ei koe sitä ahdistavana 2) Masentunut grunge-rokkari näkee ei-mitään ja kokee sen ahdistavana, koska ei näe siinä mitään muuta 3) Kristitty näkee ei-mitään, mutta näkee sen pohjimmiltaan rakkautena.
Kolmetoista vuotta Superunknown-albumin jälkeen Soundgardenin Chris Cornell julkaisi soololevyn Carry on (2007). Heti ensimmäisessä biisissä ”No such thing” hän tunnustaa: ”Nauroin rakkaudelle / se oli paha virhe / ja sen puuttuessa / täytyin vihalla”* sekä ”Näin liian syvälle / tyhjyyteen / yritin tehdä / kaikesta merkityksetöntä”.*
Kertosäkeessä kuninkaalliset äänihuulensa säilyttänyt Cornell julistaa jylisten, kovaa ja korkealta, ääni täynnä rosoa ja elämää: ”Ei ole olemassakaan sellaista asiaa kuin ei-mitään”.*
Se on vahva teologinen väite. Ja sattumaa tai ei: juuri Carry on taitaa olla Cornellin uran ensimmäinen levy, jonka kansissa kiitetään Jumalaa.
———————————
*
”The day I tried to win / I wallowed in the blood and mud with / all the other pigs / and I learned that I was a liar / just like you” (The day I tried to live)
”The lives we make / never seem to ever get us anywhere / but dead” (The day I tried to live)
”Laughed at love / it was a big mistake / in the absence of / I filled with hate” (No such thing)
”I saw too far / into the void / I tried to make / everything meaningless” (No such thing)
”No there’s no such thing as nothing” (No such thing)
– Chris Cornell
