Kirjoittanut
Inhottavia, rumia, pelottavia juttuja. Pääkallopaitoja, noidannaamoja, verihuulisia vampyyrejä ja pikkupiruja. Tyttöjeni vaaleanpunaiseen vaahtokarkkimaailmaan ei ole mahtunut mikään musta.
Ei ennen kuin nyt.
”Eskarissamme järjestetään halloween-juhlat. Valitse herkku, minkä lapsesi tuo juhlaan!”
– Äiti, sä et tykkää halloweenista!
– En niin.
– Mutta juhlat on eskarissa ja eskari on nyt pakollinen niin et voi enää kieltää!
Viikon aikana innostus kasvoi jännitykseksi.
– Äiti, voiko jännitys naurattaa?
Kiertelin kaupoilla etsimässä rekvisiittaa. Vastenmielistä, vierasta, väärääkin. Mitä hauskaa voi olla siinä, että lapselle puetaan hattu, josta törröttää veitsi?
– Kaikilla muillakin on joku asu!
Päädyin noidanneniin ja isoihin hattuihin.
Jännitys kasvoi, ja kallistui pelon puolelle. Keskiviikon iltarukouksessa pyydettiin jo, että Jumala siunaisi niin, ettei halloweenista tulisi pahoja unia. Torstaina toivottiin minun kiittävän Jumalaa monista asioista mutta nimenomaisesti kiellettiin kiittämästä halloweenista.
Perjantaiaamuna oltiin jo aidoissa halloween-tunnelmissa. Kauhussa.
– Me ei mennä tänään eskariin.
