Kirjoittanut
Tuskin kukaan haluaa olla harhaoppinen. Jos tietää olevansa harhassa niin haluaa korjata asian. Jos eksyy matkalla, on muutettava suunta oikeaksi. Tämä on varmasti jokaisen ihmisen helppo myöntää.
Ajatellaanpa, että olisi kone, sellainen valheenpaljastuskoneen kaltainen. Kun tähän koneeseen kytkisi kristityn kiinni, niin kohta viisarit näyttäisivät lukemia. Todella harhaoppinen saisi punaisen valon palamaan ja varoitussummerin huutamaan, ja kaikkein oikeaoppisin taas saisi koneen vihreän valon syttymään ja koneen soittamaan sulosäveliä. Aivan tavallinen kristitty puolestaan liikauttaisi olemuksellaan viisaria tylsästi vain puoleen väliin. Edistyneempi malli mittarista olisi sellainen kannettava skanneri, jota voisi käyttää kirkkoon saapuvien testaamiseksi. Mittari toimisi niin kuin radioaktiivista säteilyä mittaava geigermittari.
Ihmisillä on tapana arvioida itseään ja toisiaan opin suhteen, omaan napaan ja toisen napaan tuijottaen. Siis arvioidaan pelkästään ihmisen tilaa ja mitataan ikään kuin ihmisessä itsessään olevan opin määrää. Tämä tekee opista ja opillisuudesta puhumisesta enimmäkseen ahdistavaa ja kaiken elämän kuolettavaa. Ajatellaan, että jollen minä saa oikeaoppisuusmittarin viisaria tiettyyn tasoon, en varmaankaan kelpaa. Niin, jos tuollainen mittari olisi, niin yksikään ihminen maan päällä ei selviäisi puhtaan oikeaoppisena. Siinähän mitattaisiin syntistä ihmistä. Onko ratkaisuna asiaan se, että opista puhuminen jätetään kokonaan ja leimataan kaikki siitä puhuvat opillisiksi kiihkoilijoiksi? Tämä ratkaisu lienee nykyään se yleisin.
Viime aikoina kansankirkkomme ylintä johtoa myöten on kyseenalaistettu uskontunnustuksen pääkohtia. Ilmeisesti vallalla on alkeellinen uskonkäsitys – luullaan, että uskontunnustukseen voi uskoa vasta sitten, kun itse on tullut todella vakuuttuneeksi vaikkapa neitseestäsyntymisestä. Tieteen, oman järjen ja tunteiden pitää vakuuttaa, jotta voi uskoa. Ikään kuin todellisen uskon voisi silmiin katsoen havaita jokaisesta uskovasta. Ihmiskeskeistä omaan napaan tuijottamista. Lopulta tällä tiellä ei ole kuin epäuskoa, koska syntinen ihminen ei löydä itsestään uskoa tai Jumalaa.
Aika tavalla toisenlaisen näkökulman asiaan tuo jos oppia ei etsitäkään ihmisen omasta navasta tai sydämestä. Silloin oppi on itsessään Jumalassa ja hänen sanassaan. Oppi on Kristuksessa. Tällöin jokainen ihminen vapautuu subjektiudestaan eli siitä mitä itse omassa itsessään pystyy olemaan. Enää ei mitata ihmisen sisäistä tilaa, vaan pelkästään suuntaa. Aika hienosti tämä asia on lausuttu Isossa Katekismuksessa:
”Kovin mielelläni olisin kelvollinen. Ehtoolliselle en kuitenkaan tule kelvollisuuteni varassa, vaan sinun sanasi ja käskysi tähden, koska mielelläni olisin sinun opetuslapsesi. Kelvollisuuteni taas on mitä on.”
Ajatusta voisi jatkaa: ”Mielelläni olisin sitä, mitä en ole myös kristinopin ja uskontunnustuksen suhteen. Siis rehellisesti tunnustan, etten edes tiedä kaikesta, mitä minun pitäisi tietää, mutta Kristus sinun sanaasi sitoudun. ”
Kristillinen oppi tai tunnustus kuuluu yksinkertaisimmassa muodossaan: ”Jeesus on Herra”. Kaikki mitä kolmessa vanhan kirkon tunnustuksessa tai vaikkapa evankelisluterilaisissa tunnustuskirjoissa on kirjoitettuna, on tämän ydintunnustuksen ympärille muodostunutta. Oikeaan oppiin tunnustautuminen on Kristukseen tunnustautumista. Raamatussa hienoin esimerkki tunnustautumisesta on sairaan pojan isä, joka lausuu: ”Minä uskon, auta minua epäuskossani.” Siinä mies laittaa syrjään itsensä ja turvautuu Jeesukseen. Uskon tunnustaminen on siis pelastuksen omistamista – ei ulkonaista sanojen toistelua tai itsensä tarkkailua. Tällainen oikeaoppisuus on mahdollista kaikille, kaikkein syntisimmälle ja harhaoppisimmallekin. Laitan siis itseni, epäuskoni, oppini, hengellisyyteni ja ihan kaiken syrjään ja tunnustaudun Kristuksen oppiin.
