Kirjoittanut
Kirjoittaja on Uusi Tie -lehden toimittaja ja historiaa opiskellut filosofian maisteri.”Tiedän, kuinka paljon kärsitte, tiedän, että teiltä on ryöstetty kaikki. Olen kanssanne uskossa häneen, joka voitti pahan”. Näin vakuutti Paavi Franciscus lausunnossaan koskien kristittyjen tilannetta Irakissa. Vatikaanin päämies on yksi monista kirkkojen johtajista, jotka ovat viime päivinä esittäneet rukouksensa ja vetoomuksensa maan uskovien puolesta, joita uhkaa kansanmurha Isis-terroristijärjestön hampaissa. Kymmeniä tuhansia on paennut kodeistaan tai joutunut silmittömän väkivallan uhreiksi.
Kansanmurha on asia, jota yksittäinen länsimaalainen kristitty toisella puolella maailmaa ei voi ymmärtää eikä pysty käsittelemään. Irakin järkyttävistä tapahtumista on vaikea saada otetta, ne uppoavat uutisvirtaan, joka jatkuvasti muistuttaa meitä syntisestä maailmasta.
Yhtenä päivänä maan tilanne kuitenkin nousi pintaan. Tuijotin koneeni ruudulta kuvia lasten irrallisista päistä, jotka oli ripustettu roikkumaan tikkujen päähän.
Hetkessä massamurha oli saanut kasvot. Siitä tuli persoonallista, se pääsi lähelle. En voinut estää sitä koskettamasta minua. En surrut kristittyjen puolesta enää vain siksi, että se on velvollisuus, tai siksi, että järki niin saneli. Olin aidosti murtuneella mielellä veljieni ja sisarieni vuoksi.
Vähän myöhemmin luin Irakin piispojen lausuntoa väkivaltaisuuksiin liittyen. He kirjoittivat: ”Olemme ylpeästi kristittyjä emmekä luovu uskostamme mistään syystä tai minkään hirmuteon tähden.”
Olisin halunnut kertoa piispoille, ja kaikille irakilaiskristityille, joita he edustavat, että ihailen heitä suunnattomasti. Olisin halunnut tunnustaa, että toivoisin olevani samanlainen uskova. Sellainen uskova, jonka sanat vastaavat hänen tekojaan. Sellainen uskova, jolle Jeesuksen seuraaminen ei tarkoita vain siunauksia, vaan myös uhrauksia. Sellainen uskova, joka on valmis antamaan kaikkensa Pelastajansa tähden.
Kysyin itseltäni kysymyksiä, joita jokaisen kristityn kannattaisi pohtia: Olenko joutunut maksamaan hintaa uskostani Jeesukseen? Mitä olen uhrannut sen vuoksi? Olenko koskaan ottanut riskejä? Jos vastaus on enemmän ei kuin kyllä, ehkä ristini on liian kevyt kantaa.
Maassa, jossa on uskonnonvapaus ja kukaan ei merkitse oveani leimalla ”uskovainen”, ei ole pakko luopua kaikesta vakaumuksen takia. Ja on yksi asia, josta vain harva pystyy luopumaan. Turvallisuus. Nykypäivän länsimaalainen ihminen janoaa seikkailua ja jännitystä, mutta todellisessa vaarassa ja sodassa monen rohkeus pettäisi.
Jumala ei kuitenkaan ole luvannut, ettei elämä hänen kanssaan olisi vaarallista. ”Menkää, minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle” (Luuk. 10:3) Turvassa ei ole silloin, kun ei tee pelottavia asioita. Turvassa on, kun tekee niitä Jumalaan luottaen.
Kaulamme voitte katkaista, mutta sydäntämme ette koskaan saa. Henkemme voitte riistää, ikuista elämäämme ette varastaa.
Uskon, että tämä on Irakin kristittyjen viesti meille – ja jokaisen vainoissa elävän kristityn eri puolilla maailmaa. Voimme rukoilla heidän puolestaan, voimme vaikuttaa kaikilla keksimillämme tavoilla ja voimme oppia heidän esimerkkinsä kautta. Vainottujen ihmisten tarinoiden ei kuulu tuoda uhkakuvia tai mahdottomia vaatimuksia uskonelämäämme, vaan herätellä pohtimaan, kuinka tärkeä Jeesus meille lopulta on. Onko hän vain osa elämäämme vai sen korvaamaton perustus?
