Kirjoittanut
Luennoin äsken Siikalatvan seurakunnassa Filippiläiskirjettä. En ollut muistanutkaan, että siellä on tämmöinen jae: ”Rukoilen, että teidän rakkautenne kasvaisi ja yltäisi yhä parempaan ymmärrykseen ja harkintaan, niin että osaisitte erottaa, mikä on tärkeää…” (Fil. 1:8-9). Vanhan käännöksen mukaan se menee näin: ”Sitä minä rukoilen, että teidän rakkautenne tulisi yhä runsaammaksi tiedossa ja kaikessa käsittämisessä, voidaksenne tutkia, mikä paras on…” Täytyi tarkistaa vielä Vanhasta Bibliasta: ”Sitä rukoilen, että teidän rakkautenne enemmin ja enemmin yltäkylläiseksi tulis kaikkinaisessa tuntemisessa ja ymmärryksessä, että te koettelisitte, mikä paras olis…”
Siis että rakkauden kasvaessa ymmärrys ja harkinta lisääntyvät, jopa tieto? Eikös pikemmin tunne lisääntyisi tai into ja palavuus tai voima ja Hengen tuli? Kyllä nämäkin saavat lisääntyä, mutta Paavali puhuu tässä harkintakyvyn kasvamisesta. Tämä sen vuoksi että osaisi erottaa, mikä on tärkeää. Teksti jatkuu: ”…säilyisitte puhtaina ja moitteettomina odottaessanne Kristuksen päivää ja tuottaisitte Jumalan kunniaksi ja kiitokseksi runsain mitoin hyvää hedelmää, jonka saa aikaan Jeesus Kristus.” Ymmärryksen ja tiedon lisääntyminen tuottaa siis hyvää hedelmää.
Tekisi mieli rukoilla samaa asiaa. Joskus tuntuu, että kristityiltä on harkintakyky hukassa. Tarkoitan tässä sitä, että tehdään kärpäsestä härkänen ja sitten siivilöidään hyttysiä. Ei osata erottaa, mikä on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää. Kristillisen uskon näkökulmasta tärkeää on usko Kristukseen ja lähimmäisen rakastaminen. Oikeastaan muuta tärkeää ei olekaan. Tai on tietenkin, mutta jos oikein tiukalle vedetään, niin nuo ovat ylittämättömät. Ne ovat varsinaisia tärkeysmittareita. Jos niissä lipsutaan, lipsutaan olennaisessa.
Joku kuulee tässä minun henkilökohtaista pohdintaani. Aivan oikein, siitä tämä nousee. Olen monessa mukana ja kirjoittelen monenlaisista asioista ja saan monenlaista palautetta. Yritän ottaa kaikki saamani kiitokset ja moitteet vakavasti. Hyvä palaute rohkaisee. Jokainen tarvitsee sellaista. Kriittinen palaute kirpaisee, mutta on erityisen tärkeää, sillä se voi parhaimmillaan antaa mahdollisuuden omien kantojen tarkistamiseen ja oikaisemiseen. Osa kritiikistä ärsyttää. Varmaan minäkin ärsytän ja olen siis ansainnut moitteet. Silti toivoisin, että oppisimme ”yhä parempaa ymmärrystä ja harkintaa, jotta osaisimme erottaa, mikä on tärkeää”.
Kutsumukseni on julistaa evankeliumia ja opettaa Raamattua. Yritän tehdä sen niin hyvin ja Jumalan sanan arvovaltaa kunnioittaen kuin vain osaan. Teen epäilemättä virheitä, esitän pieleen menneitä tulkintoja ja panen tahattomasti opetuksiin omiani, joita kuvittelen Jumalan sanan oikeaksi selitykseksi. Kaikki tekevät. Siksi ”profetioita on arvioitava”. Palautetta on myös annettava. Keskustelupalstoilla on keskusteltava ja jaeltava ruusuja ja risuja.
Kansainvälisen tieteellisen tutkimuksen kenttää on hauska seurata. Tiedemaailmassa kritiikkiä jaellaan täysillä. Jokainen kivi pyritään kääntämään ja toisten heikkoudet osoittamaan. Juuri näin tiede menee eteenpäin ja korjaa omia virheitään. Hyvässä kritiikissä puututaan olennaiseen, eikä heitellä toisesta epäasiallisia ja tekstiyhteyteen kuulumattomia arvioita. Vain virheisiin tartutaan ja niistä huomautetaan. Kriitikkoa ei koeta viholliseksi vaan ystäväksi.
Tätä tarkoitan. Asiallisia kommentteja pitää jaella ja meidän, jotka olemme julkisuudessa, täytyy kestää kritiikkiä. Epäasiallinen kritiikki on sellaista, jossa toisen otsaan lyödään leimoja, jotka voivat sinänsä olla oikeutettuja, mutta jotka eivät kuulu kyseiseen keskusteluun. Meillä uskovaisilla on tapana luokitella toisemme johonkin leiriin ja kun hänet on saatu pantua omaan lokeroonsa, häntä ei tarvitse enää ottaa vakavasti. Hän kuuluu epäilyttävien joukkoon, ja on kenties ihan harhaoppinenkin, jolloin hänestä pitää pysytellä kaukana.
Varsinaisia harhaoppisia ovat ne, jotka kieltävät Kristuksen ainoana pelastustienä. Me jotka emme sitä tee, olemme samalla puolella, Kristuksen joukoissa. Me tarvitsemme toisiamme, rukousta toistemme puolesta, asiallista arviointia toistemme virheistä, mutta ennen kaikkea keskinäistä rohkaisua pysyä uskossa ja samalla tiellä. Maailmalle paras todistus olisi kristittyjen keskinäinen rakkaus.
