Hemmetin häpeä

Uusin podcastini:

				”Jumala, auta mua olemaan enemmän sulle mieleinen. Joka kerta mä lupaan etten enää tee syntiä, ja silti mä seuraavana viikonloppuna avaan sen pullon. Tai kosken sitä ihmistä, jota mun ei pitäis koskee. Mut tiiätkö, Sun seuraaminen on niin raskasta. Mä oon niin väsyny olemaan hyvä, kun en mä siitä mitään kuitenkaan saa vastineeks. Mä oon pahoillani, että mä en osaa olla pahoillani.”

 
Tällaisella rukouksella alkaa 17-vuotiaan Aurin (nimi muutettu) kirjoitus. Olin jutellut hänen kanssaan syyllisyydestä, jota hän kokee siksi, ettei hän osaa elää täydellisesti Jumalan haluamalla tavalla. ”Ei oikeesti ees haluais pistää vastaan haluille, ja se sit synnyttää syyllisyyttä vaan enemmän, että oonko nyt toivoton ja kamala ihminen”, hän sanoo.

Kysyn, haluaisiko hän kertoa ajatuksistaan lisää. Paluuviestinä saan hyvin kauniin, huolitellun ja oivaltavan tekstin, joka lyhyesti mutta ytimekkäästi pureutuu kolmeen isoon teemaan: häpeään, syntiin ja saatanaan.

Aurin ja muiden nuorten lähettämien kokemusten innoittamana olen hahmotellut viisiosaisen kirjoitussarjan. Kaikki kertomuksillaan osallistuvat nuoret saavat luonnollisesti oikolukea kaikki tekstit läpi ennen niiden julkaisua.

1. Hemmetin häpeä (tämä teksti)
2. Lankeemuksen ja parannuksenteon noidankehä
3. Syntipuhe: kriittinen analyysi (tulossa)
4. Kärsimyspuhe ja hyvepuhe: myötätuntoa ja onnistumisia (tulossa)
5. Tarvitseeko saatanaa pelätä? (tulossa)

Flashback

Aurin tekstin lukeminen nosti mieleeni erään toisen ihmisen tarinan, jota olen välillä miettinyt. Siinä pienen, noin kymmenvuotiaan Jonin (nimi muutettu) käytösoireilua ratkottiin valvottamisrangaistuksilla. Jonin piti valvoa, kunnes hän oli tehnyt ratkaisun, että luopuuko pahasta ja pahan tekemisestä.

Joni sitten tunnollisena valvoi ja suoritti rangaistustaan nukkuvan vanhempansa vieressä miettien kuumeisesti, pystyisikö hän todella lupaamaan, että luopuu pahasta. Entä jos hän vielä joskus lankeaa? Sittenhän hän olisi rikkonut lupauksensa. Hänen aivonsa kävivät ylikierroksilla. Hän yritti löytää ratkaisun loogisesta umpikujasta, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Jonista ei tullut täydellistä ihmistä tuona yönä. Sen sijaan hänestä tuli ihminen, joka kantoi sisällään musertavaa syyllisyyttä ja häpeää, kiitos tämän ja muiden vastaavien ”kristillisen” kasvatuksen muotojen. Yö liimaantui kiinni ihoon.

Häpeä ja syyllisyys

Alun rukouksen jälkeen Aurin teksti jatkuu näin:

				”Näin mä usein rukoilen. Ja häpeän joka kerta vaan enemmän. Miksen mä osaa tehä parannusta?”

 
Joni mietti samaa, vaikkei lapselta voi teoriassakaan olettaa samanlaista kognitiivista suorituskykyä kuin varttuneemmalta ihmiseltä. Mutta ei hän ollut ainoa, eikä Aurikaan ole ainoa. Ihanteet pysyvät tavoittamattomissa kaikissa ikävaiheissamme.

Yksi perinteinen vertauskuva kristittynä elämisestä on ajatus pyhiinvaelluksesta. Elämä on pyhiinvaellus, matka, jota kuljemme yhdessä. Matkalla kohtaamme erilaisia haasteita, emmekä voi kaikkia taisteluja käydä yhtä aikaa. Mitään taisteluista emme voi voittaa lopullisesti. Sitä kutsutaan ihmisyydeksi.

Epäonnistuminen oman ja toistemme ihmisyyden kohtaamisessa tuottaa häpeää ja syyllisyyttä. Ne eivät kuitenkaan ole sama asia.

Uskon, että teemme viisaasti, jos kiinnitämme enemmän huomiota häpeän tunnistamiseen ja lievittämiseen sen sijaan, että kehystäisimme ja ratkoisimme ihmisten ongelmia ensisijaisesti syyllisyyden näkökulmasta. Kehystäminen (engl. framing) on tässä olennainen termi. Se viittaa konsepteihin ja teoreettisiin viitekehyksiin, jotka ympäröivät ja rajaavat todellisuutta koskevaa keskusteluamme ja ymmärrystämme.

Mitä on häpeä?

Häpeä kohdistuu ihmisen identiteettiin, itseen kokonaisuutena.

Häpeävä ihminen kokee olevansa kelpaamaton, viallinen, huono ja vääränlainen. Sitä ei aina voi pukea sanoiksi eikä sitä ole helppo nimetä, mutta kasvottomana varjona häpeä voi olla hyvinkin intensiivinen kokemus.

Häpeässä ihmisen tarpeet eivät tule kohdatuiksi. Hän voi kokea omat tarpeensa, kuten tarpeen olla hyväksytty tai tarpeen saada seksuaalista läheisyyttä, noloina, häpeällisinä tai jopa itsessään syntisinä. Tällöin myös syyllisyys astuu kuvaan.

Häpeävä ihminen voi samaan aikaan kaivata toisen ihmisen ystävyyttä ja rakkautta, mutta samaan aikaan myös pelätä niitä. Hän pelkää tulla nähdyksi, vaikka myös kaipaa sitä. Hän haluaa tulla rakastetuksi, mutta samalla pelkää hylkäämistä.

Tätä kirjoittaessani muistin erään nuoren aikuisen, joka on kohdannut poikkeuksellisen järkyttävää hengellistä väkivaltaa. Nimetkäämme hänet Kuismaksi. Hän kuvaa kristillisissä piireissä kokemaansa häpeää seuraavasti:

				”Häpeä on murskaava voima. Sitä haluaisi kadota. Lakata olemasta. Se tuntuu siltä, että omassa itsessä on jotain väärää. Että sinä ihmisenä olet tyhmä. Vajaaälyinen. Nolo. Epäonnistunut. Huono. Häpeä saa välttelemään katsetta. Häpeä saa vihaamaan itseään. Häpeä saa sut tuntemaan itsesi nöyryytetyksi, alastomaksi toisten ihmisten edessä. Ja se tunne on ollut mulla niin voimakas, että mä olen uhrannut oman hyvinvointini suorittamiselle, koska en ole kestänyt tuntea sitä tunnetta niin voimakkaana kuin se on mussa elänyt.”

 

Mitä on syyllisyys?

Syyllisyys kohdistuu joko kuviteltuun tai todelliseen tekoon tai tekemättä jättämiseen. Se voi kohdistua myös tuntemuksiin, sillä joissakin kristillisissä yhteisöissä opetetaan, että tietyt tunteet, kuten pelko, ovat tosiasiassa tekoja eli syntiä.

Syyllisyyden kokemuksiin kristillisessä kontekstissa voi liittyä esimerkiksi helvetinpelkoa, tulkintoja Jumalan syytösten kohteena olemisesta tai kokemuksia likaisuudesta, epäkelpoisuudesta ja suuresta henkilökohtaisesta syntisyydestä.

Kun tilanne menee pahaksi, voidaan psykiatrian näkökulmasta joissain tapauksissa puhua uskonnollisessa kontekstissa ilmenevästä obsessiivis-kompulsiivisesta oireilusta. Persoonallisuuspiirteiden näkökulmasta erityisesti korkea tunnollisuus – joka on myös yhteydessä kohonneeseen uskonnollisuuteen – voi altistaa ihmisen kokemaan ylenmääräistä syyllisyyttä. Oman työkokemukseni perusteella arvioisin, että tämä ilmiö on havaittavissa erityisesti tytöillä ja nuorilla naisilla.

Kysyin Kuismalta, miten hän kuvailisi kokemaansa syyllisyyttä. Hän vastasi näin:

				”Syyllisyys tuntuu siltä että yrität jatkuvasti korvata sun omalla käyttäytymisellä sun omaa olemassaoloa. Syyllisyys tulee siitä, että on ihminen. Minä. Persoona omine tapoineni. Ja jos kannan syyllisyyttä siitä, millaisia valintoja teen, mun syyllisyyteni pohjautuu loppujenlopuksi siihen millainen olen. Eli mun haluun tehdä tiettyjä asioita mutta jotka sotivat sitä ajatusta vastaan, mihin mut on kasvatettu. Syyllisyys on uuvuttava tunne, koska olet pahoillasi ja pyytelet anteeksi sitä mitä olet.

				Syyllisyys saa itkemään, koska tuntuu tuomitulta. Taas teit väärin, mikset sä ikinä opi. Syyllisuus saa sut tuntemaan ittes epäonnistuneeksi. Sormella osoitetuksi. Taakoitetuksi. Sitä kantaa harteilla taakkaa, joka painaa sua alaspäin. Sen kanssa ei voi olla rennosti tai hyvällä mielellä, koska sun pitää kokoajan hyvittää jotakin.”

Nostan Kuisman kertomuksesta esille erityisesti seuraavat seikat:

• Tuntemusten synnillistäminen (”Syyllisyyteni pohjautuu […] haluun tehdä tiettyjä asioita”)
• Tarve hyvittävälle eli reparatiiviselle käyttäytymiselle (”yrität jatkuvasti korvata sun omalla käyttäytymisellä…”, ”pyytelet anteeksi”, ”pitää kokoajan hyvittää jotakin”)
• Osittainen päällekkäisyys häpeän kanssa: ”Syyllisyys tulee siitä, että on ihminen”, ”saa sut tuntemaan ittes epäonnistuneeksi”

Joudumme siis tekemään valinnan siitä, kumpaa reittiä ensisijaisesti seuraamme: Tarjoammeko sovitusta ja anteeksiantoa syntien ja syyllisyyden raskauteen (syyllisyyskehystys) vai tarjoammeko rakkautta ja hyväksyntää häpeään ja itseinhoon (häpeäkehystys)?

Mitä tapahtuu, jos hoidamme häpeää syyllisyyden hoitoon tarkoitetuilla keinoilla?

Ihmisen tunnemaailmassa syyllisyys muuttuu usein häpeäksi.

Olen toistuvasti sielunhoidossa ollut tilanteessa, jossa nuorella on ollut monenlaisia itseensä kohdistuvia syytöksiä, jotka usein ovat varsin suhteettomia ankaruudessaan. Työskentelemme sanoittamalla ensin syyllisyyden aiheet, minkä jälkeen saatamme todeta yhdessä, ettei niissä ehkä ollutkaan mitään väärää tai että ongelma on varsin pieni. Sen jälkeen pääsemme purkamaan syyllisyyden tuottamia häpeän kokemuksia, joka – toivottavasti – johtaa kärsimyksen lievenemiseen.

Koen ongelmalliseksi lähteä tarjoamaan anteeksiantoa ratkaisuksi ongelmaan, jossa on vahva häpeän elementti. Häpeää ei saa lievenemään reparatiivisella käyttäytymisellä enempää kuin syntien tunnustamisella tai anteeksiannon julistamisellakaan.

Päinvastoin, tällainen Jeesuksen sovitustyöhön ja syntien anteeksiantoon keskittyvä puhe voi vain pahentaa ongelmaa, johtaen lankeemuksen ja parannuksenteon noidankehään. Siinä jätetään hoitamatta varsinainen ongelma eli häpeä, mikä puolestaan johtaa häpeäkäyttäytymisen jatkumiseen. Käytännössä se voi tarkoittaa esimerkiksi seuraavanlaista käyttäytymistä – olen poiminut jaon yliopistomme opetusmateriaaleista:

• Vetäytyminen: Ihminen pyrkii välttämään nähdyksi tulemista omana itsenään
• Ulkoinen hyökkäävyys: Ihminen kompensoi häpeäänsä pyrkien nostamaan itsensä muita paremmaksi tai olemalla aggressiivinen muita kohtaan
• Sisäinen hyökkäävyys: Ihmisen päänsisäinen puhe ja ajatukset itsestä voivat sisältää hyvinkin rumia arviointeja ja kritiikkiä. Tämä ilmenee varsinkin silloin, kun ihminen ei voi uskonnollisessa yhteisössä ilmaista tunteitaan rehellisesti, jolloin negatiiviset tuntemukset kääntyvät sisäänpäin.
• Kieltäminen: Ihminen pyrkii kieltämään jotain mitä hän tuntee, mitä hän on tai mitä hän haluaa, jotta hänen häpeänsä ei paljastuisi

Lohdutusta, ei sovitusta

Tapasin erään sielunhoidon alueella pätevöityneen ystäväni jokin aika sitten Subway-ravintolassa. Hän mussutti kanasubia ja söi taas niin hitaasti, että ehdin lukea hänelle Aurin tekstin kokonaan ja kertoa vielä muutaman lisäkommentinkin, ennen kuin ensimmäinenkään leipä oli lopussa.

Sitten hän katsoi minuun ja sanoi:

– Tämä ihminen tarvitsee lohdutusta.

– Meillä pohjoismaisessa viitekehyksessä ymmärretään kyllä hyvin syntien anteeksianto, ja siitä tehdään todella iso numero. Mutta tässä tarvitaan lohdutusta, ei anteeksiantoa.

Hän jatkoi kuvailemalla erästä tapausta, jossa kristillisessä uskonyhteisössä elänyt lapsi tunnusti keksittyjä syntejä vain päästäkseen syliin. Lohdutusta, lämpöä, rakkautta ja hyväksyntää ei saanut muuten.

Rakastetuksi ja hyväksytyksi tuleminen ja joukkoon kuuluminen ovat ihmisen perustarpeita. On ongelmallista, jos tie näiden tarpeiden täyttämiseen kulkee vain syyllisyyden ja häpeän kautta.

Näin ollen ajattelen, että: Kristillisellä kentällä käsittelemme helposti liikaa syyllisyyttä ja kehystämme ihmisten ongelmia syyllisyyden kautta Monella nuorella, jonka kanssa olen jutellut, olen huomannut suhteetonta ja välillä aivan perusteetontakin syyllisyyttä kuvitelluista tai todellisista synneistä, mukaan lukien omista tunteista tai tarpeista Seurakuntatoiminnassa pitäisi kiinnittää aivan erityistä huomiota häpeän tunnistamiseen, hoitamiseen ja välttämiseen. Siihen ei auta parannuksenteko, vaan toisen ihmisen hyväksyntä ja rakastaminen sellaisena, kuin hän on

Lopuksi

Yllä olen ehdottanut, että suosimme liikaa syyllisyyskehystystä häpeäkehystyksen kustannuksella. Mutta entä, jos jollakulla oikeasti on jotain tunnustettavaa? Kyllähän syyllisyys voi olla perusteltuakin.

Kristillisissä uskonsuunnissa on monia työkaluja perustellun syyllisyyden kohtaamiseen. Tällaisia ovat esimerkiksi rippi, synnin tunnustaminen kristitylle kaverille, tunnustaminen seurakunnan vastuuhenkilölle, yhteinen synnintunnustus jumalanpalveluksessa tai tunnustaminen suoraan Jumalalle. Tunnustamiseen voi liittyä uskonsuunnasta riippuen syntien julistaminen anteeksiannetuiksi ja mahdolliset ohjeet synnin seurausten korjaamiseksi.

Tämä voi olla toimivaa silloin, kun varsinainen ongelma on todellinen rikkomus, etenkin jos kyseessä on vakava asia. Samaan aikaan on kuitenkin tärkeää tunnistaa, milloin todellinen ongelma on muualla, ja syntien tunnustamisesta itsestään tulee vahingollinen toiminto. Psykologiassa tätä ongelmaa kutsutaan termillä scrupulosity, ja sitä voidaan myös hoitaa.

Toivon, että jokainen käyttää myös harkintaa siinä, keille henkilökohtaisia rikkomuksiaan tunnustaa. Onko toisella osapuolella vaitiolovelvollisuus tai onko hän muuten luotettava? Onko hän tasapainoinen ja pystyykö hän tunnistamaan scrupulosityn? Jos hän antaa hengellistä ohjausta, onko hänellä sellaiseen kokemusta, tasapainoisuutta ja koulutusta?

Mitä minä voin tehdä?

Jos tiedät jonkun häpeän ja syyllisyyden kanssa kamppailevan ihmisen, mene vierelle. Näytä hänelle, mitä on hyväksyntä ja lähimmäisenrakkaus. Auta häntä asettamaan terveet rajat sille, miten häntä saa kohdella. Näytä esimerkkiä siinä, miten itse kohdellaan hyvin.

Yö ja pimeys, joista kuulimme Jonin tarinassa, ovat häpeän valtakuntaa. Pimeys suo meille pakopaikan häpeässämme, mutta myös muuttaa maailmamme mustavalkoiseksi. Tuodaan värejä toistemme maailmaan. Värien eri sävyjä. Realismia siinä, etteivät asiat ole kovin mustavalkoisia. Nostetaan toisemme ylös häpeän piilosta. Jos ja kun olemme kaikki vasta matkalla, voimme yhtä hyvin myöntää sen.

Hei nuori / nuori aikuinen: Voit lähettää minulle luottamuksella kokemuksiasi, kysymyksiäsi ja aiheideoitasi painamalla tästä. Siteeraan sinua vain nimettömästi ja luvallasi.