Kirjoittanut
Mielessäni oli vain käyttää muita hyväkseni, jotta selviytyisin itse, eikä minua hetkauttanut paljoakaan, kun opettaja pieksi hengiltä kuusivuotiaan luokkatoverin, koska tytön taskusta oli löytynyt muutama maissinjyvä. – – En tiennyt, mitä myötätunto ja surullisuus olivat. Meidät kasvatettiin syntymästä lähtien siten, että inhimilliset tuntemuksen jäivät meille täysin vieraiksi, kertoo pohjois-korealaisella vankileirillä syntynyt ja elänyt Shin Dong-Hyuk. Hänen uskomaton tarinansa kerrotaan Blaine Hardenin kirjoittamassa syksyn uutuuskirjassa Leiri 14. Kirja on samalla jännittävä pakotarina, kipeä kasvukertomus ja lukijaa ravisteleva herätys suljetun maan epäinhimillisyydestä.
Karmivan tarinan sisällä oli kuitenkin yllättävä toivon pilkahdus. Minua hätkähdytti, kuinka
yksi ihminen voi ystävällisyydellään romuttaa väkivaltaan, muiden kavaltamiseen ja mielivaltaan perustuneen systeemin. Näin kävi, kun vankileirillä 20-vuotiaaksi elänyt ja leirin ulkopuolisesta maailmasta tietämätön Shin Dong-Hyuk sai tehtäväkseen opastaa vaatetehtaalla vanhempaa vankia, Parkia.
Park oli tuotu leirille syksyllä 2004. Mies oli asunut ulkomailla ja hän oli menestynyt hyvin Pohjois-Koreassa. Park teki vaikutuksen Shiniin hillitsemällä oman käytöksensä nälkäisenäkin. Hän osasi hassutella laulamalla ja vaikka hän tajusi Shinin tietämättömyyden hän kohteli tätä kunnioittavasti, eikä pilkannut kuten leirillä oli tapana.
Park oli toinen Shinin tapaama vanki, joka kertoi tälle elämästä muurien ulkopuolella. Mutta hän oli ensimmäinen, joka avasi Shinille sisintään. Miehen avoimuus puhutteli. Ympäristö, jossa ilmiannot olivat yleisiä ja kaikki opetettu kyttäämään toisiaan, ei siihen rohkaissut.
Parkin uskallus, itsekunnioitus ja sytyttävät tarinat tarjosivat Shinille jotain, mikä oli samalla kiehtovaa ja pakahduttavaa – uudenlaisen pohjan tulevaisuuden haaveille. Yhtäkkiä Shin tajusi, missä hän oikein eli ja mitä häneltä puuttui. Leiri 14 ei enää ollut hänen kotinsa vaan karmea häkki, Blaine Harden kirjoittaa.
Park sai Shinin ajattelemaan pakenemista ensimmäistä kertaa eläessään.
Noista ajatuksista Shin sai kiittää Parkia, joka muutti hänen tapansa suhtautua muihin ihmisiin. Heidän ystävyytensä rikkoi sen elinikäisen toimintamalli, joka oli Shinin epäterveen äitisuhteen perua ja jota leimasivat epäluulo ja toisten kavaltaminen.
Shin ei enää ollut vartijoidensa käskyläinen. Hän uskoi tavanneensa viimein ihmisen, jonka avulla selviytyisi hengissä. Heidän suhteensa muistutti monella tavoin niitä luottamuksen ja keskinäisen suojelun siteitä, joiden ansiosta vangit pysyivät hengissä ja järjissään natsien keskitysleireillä. Tutkijoiden mukaan ”henkiinjäämisen perusyksikkönä” oli siellä ollut kahden ihmisen ryhmä, ei pelkkä yksilö, Harden huomauttaa.
Parkin ystävällisyys oli siis voimakkaampaa kuin väkivalta, sorto ja aivopesu. Se mursi Shinissä mielen muureja.
Ehkä on niin, että vasta toisen kanssa yksilö voi nousta toivon taajuudelle, nähdä parempaan tulevaisuuteen ja alkaa mielessään rakentaa sitä. Ilman toivoa ja tarkoitusta ihminen ei kestä.
Ja ilman muita kukaan meistä ei kykene elämäänsä tarpomaan.
Itseriittoisuuden aikakaudella Raamatun sana kutsuu: Kaksin on parempi kuin yksin, sillä kumpikin saa vaivoistaan hyvän palkan. Jos he kaatuvat, toinen auttaa toista nousemaan, mutta voi yksinäistä, häntä auttamassa ei ole ketään. (Saarn.4:9-10)
