Kirjoittanut
Juha Vähäsarja on Elämä -lehden päätoimittajaKosketettuna luin setäni kirjoittaman pääkirjoituksen Hakku -lehdestä vuodelta 1990. Siinä hän kuvasi tunnelmia Kaisa Kallion kotoa Pirttiperästä Väinö Tannerin lukiessa talvisodan rauhanehdot 13.3.1940. Pirtissä radion äärellä istuivat maan äidin ja muiden joukossa myös isäni ja setäni, Karjalan evakot, tunnelman muuttuessa järkytykseksi ja nyyhkytykseksi. Yhden lauseen setäni poimi hiljaisella äänellä käydystä epäuskoisesta keskustelusta: ”Onhan vapaus vielä tallella…”
Viisi vuotta kuvatun tapahtuman jälkeen 14 -vuotias isäni tapasi yllättäen oman isänsä Riihimäen asemalla, kun rintamalta palaava juna pysähtyi vain hetkeksi Riihimäen asemalle. Todella lämmin kohtaaminen isän ja pojan välillä, pikaiset kuulumisten vaihdot. Pian juna jo jatkoi matkaansa. Se oli viimeinen kerta, kun isäni näki oman isänsä. Hän oli aina ollut isän poika. Kipu kuoleman saavuttua oli sen mukainen. Jälleen yksi henki oli menetetty vapauden hintana. Samalla yhden suvun legenda oli syntynyt. Mies, josta liikkui tarinoita, mutta jota me seuraava sukupolvi emme saaneet koskaan tavata.
Sain tutustua isoisääni tarkemmin vuonna 2006, kun armeijan palveluksessa geologina uransa tehnyt Pentti-setäni kirjoitti hänen elämänkertansa. Se oli koskettavaa luettavaa. Isälleni ja hänen siskolleen ja veljelleen oman isän menettäminen on ollut koko elämänmittainen traumaattinen kokemus. Ja on tämä menetys luonnollisesti koskettanut meidän sukumme historiaa seuraavissakin sukupolvissa ja vielä edelleenkin koskettaa, vaikka emme sitä kykene erittelemään. Sodan kaiut kantautuvat monien sukupolvien yli.
Olen suuresti kunnioittanut isoisäni muistoa ja siunannut niitä, jotka maamme vapauden puolesta ovat taistelleet. Ja yhdyn kenraali Ehrnroothin näkemykseen, että me emme sotaa hävinneet, koska suurin tavoite, itsenäisyyden säilyttäminen, sittenkin voitettiin.
Meidän tehtävämme on toivoa, tehdä työtä ja rukoilla sen puolesta, ettei Suomen tarvitsisi enää sodan kurjuutta nähdä. Mutta jos koetuksen aikoja maallemme vielä annetaan, niin tärkeintä on tietää, että silloinkin meidän turvanamme on Ikiaikojen Jumala ja hänen käsivartensa on väkevä. Koska Jumalan rauha ei ole tästä maailmasta, se kantaa meitä myös koetusten aikoina – olkoot koetukset henkilökohtaisia murheita tai koko kansaa koskevia ahdinkoja. Jumalan rauha on kärsimysten tulissa koeteltu ja se kantaa meidät varmasti sinne, missä viimeisetkin sodat on sodittu.
Tänään me tahdomme ylistää Jumalaa siitä lahjasta, että olemme saaneet näin hyvän maan, näin rauhallisen paikan elää. Ja ennen kaikkea me kiitämme Jumalaa siitä, että olemme saaneet kuulla tänne kaukaiseen Pohjolaan saakka evankeliumin sanoman, sanoman Jeesuksesta, jonka kuolemassa ja ylösnousemuksessa meillä on syntien anteeksiantamus ja lupaus taivaasta. Vapahtajaan turvaten me elämme jo nyt elämäämme rohkeasti ja luottavaisesti, rukoillen virren sanoin:
Sun kätes, Herra, voimakkaan
suo olla turva Suomenmaan
niin sodassa kuin rauhassa
ja murheen, onnen aikana.
Sä turvaa maamme vapaus,
sen kansalle suo viisaus.
Suo armokaste maille sen
ja sydämihin ihmisten.
Amen.
