Kirjoittanut
Odottelen iltapäivän kuumassa auringon paahteessa bussia yhdellä Tel Avivin pahamaineisimmista alueista, missä räikeän provosoivasti pukeutuneet prostituoidut tarjoavat joka päivä auliisti ja estoitta palvelujaan ohikulkijoille. Yksi heistä kiinnittää erityisesti huomioni. Naiseksi kirurgisesti muotoiltu partamies suurine silikonirintoineen, tiukkoine housuineen ja korkeakorkoisine piikkareineen valtaa koko kapean jalkakäytävän, ei pyytele anteeksi olemassaoloaan tai habitustaan, vaan näyttää pistävän peliin viimeisenkin korttinsa. Häntä vastaan tulee uskonnollinen keski-ikäinen juutalaismies perinteisissä tamineissaan, korvakiehkurat mustan lierihatun alta heiluen. Voi sitä inhon ja halveksunnan määrää, mikä uskonnollisen kasvoilta on avoimesti kenen tahansa luettavissa noiden kahden ääripään ohittaessa toisensa. Sinetiksi mies sylkäisee vielä maahan.
Oma sisimpäni kuohuu ja huutaa: ”Voi Herra! Armahda meitä – kaikkia!”
Joudun käymään vielä pitkään läpi oman sisimpäni liikkeitä ja tuntoja. Täytyy myöntää, että huomatessani tuon shokeeraavan mies-naisen, ensi reaktioni oli tyrmistys ja tunsin itseni pahoinvoivaksi. Myötätuntoni kallistui kuitenkin hänen puolelleen. En nimittäin mitenkään voi uskoa, että hän on unelma-ammatissaan, että hän pohjimmiltaan nauttii siitä, mitä on tai tekee. Päinvastoin. Täysin sekaisin hän on. Syystä tai toisesta hän on tuossa alennustilassa, syljetyn paikalla. Voin aivan hyvin kuvitella, kuinka hän itsekin häpeää ja halveksii itseään, herkkinä hetkinään kiroaa itseään ja huutaa tuskaansa ulos. Siksi hän ei pystykään elämään omaa reaalielämäänsä selvin päin, vaan tarvitsee hirveitä myrkkyjä joka ikinen päivä turruttaakseen mielensä. Hänen elämänsä on hirveä irvikuva siitä, mitä sen Jumalan kuvana alun pitäen piti olla. Nyt hän elää huumattuna päivästä toiseen, kenties vuodesta toiseen, niin kauan kuin elimistö tai pääkoppa tekee lopullisen stopin – jos nyt ylipäätään ei jo aiemmin kuole aineiden yliannosteluun, myrkytystiloihin, väkivallan tai onnettomuuden uhrina, tai pimeimpänä hetkenä oman käden kautta.
Myötätuntoni ei tällä kertaa riitä tuolle uskonnolliselle juutalaismiehelle. Harvemmin heihin olen törmännyt tällä kyseisellä alueella, mutta heitäkin kyllä löytyy asiakaskunnasta. Tilastojen mukaan he käyttävät prostituoitujen palveluja yllättävän paljon. Homma pyritään hoitamaan fiksusti, salaa kulissien takana ja mahdollisuuksien mukaan oman asuinalueen ulkopuolella.
Ja sisimpäni huutaa edelleen: Herra, armahda meitä!
Tel Aviv-Jaffan kaupunkia on sen johtajansa toimesta suuren rahan voimalla, vuosien määrätietoisella agendalla ja julkisuudella nostettu koko Lähi-Idän vapaan rakkauden tyyssijaksi, hyväksi esimerkiksi muille. Ja tulosta on nähtävissä; liput liehuvat, kaikki kukat saavat estoitta kukkia – rakkauden nimissä.
Uudenlaiseen menoon ollaan jo totuttu hyvän matkaa. Perinteeksi tulleeseen viikon kestävään Gay Tel Aviv-tapahtumaan kesäkuun alussa tuli arviolta 200.000 osallistujaa ympäri maailman. Ihana merenranta bulevardeineen, hotelleineen, monet kaupungin puistot ja kadut täyttyivät mitä erilaisimmista tapahtumista, osallistujista ja paikallisista uteliaista.
Julkisuudessa ollaan ylpeitä siitä, että ollaan opittu suvaitsevaisiksi, että rajoja on murrettu tai ainakin madallettu. Se mikä vielä vähän aikaa sitten oli kauhistuttavaa pimeyttä, onkin nyt hyväksyttyä, normaalia, sallittua, jopa suositeltavaa – ainakin kokeilumielessä. Tältä kaikelta ei säästy edes kasvava polvi, nuo pienet ja viattomat, joita meidän vanhempien ja viisaampien pitäisi kaikin tavoin suojella.
Itseäni puistattaa ja sisimpäni huutaa yhä kovempaa: Herra, armahda meitä – kaikkia!
