Kirjoittanut
Vuokko Vänskä on pitkän linjan journalisti, jolla on myös kahdenkymmenen vuoden kokemus lähetystyöstä Japanista.Eilinen suruviesti kahden työtoverimme surmasta Afganistanissa järkyttää. Vasta viikko sitten toinen heistä palasi työpaikalleen. Toiselta heistä tuli juuri viesti, jossa hän iloitsi projektin etenemisestä ja myös siitä, että saisi pian työtoverin Suomesta. Ei tarvitsisi tehdä työtä yksin. Suremme nyt syvästi näitä kahta rohkeaa naista, jotka seurasivat Herraansa uskollisesti. Tahdomme myös tukea heidän läheisiään surussa.
Joka päivä olemme kuulleet viestejä kauheista surmatöistä ja terrori-iskuista maailman kriisipesäkkeissä. Kristityt joutuvat pakenemaan Irakista henkensä kaupalla. Kuinka eläväksi tulikaan Kansanlähetyspäivien egyptiläispiispa Mouneerin sanat kristittyjen vainosta, kun hän muistutti Raamatun sanalla. ”Jokainen joka haluaa elää jumalisesti Jeesuksessa, joutuu vainottavaksi”, hän vetosi Timoteuskirjeen kohtaan.
Kun sana tulee lähelle, se koskettaa entistä syvemmin.
Samalla on totta se lohdutuksen sana, jonka saamme Isän sydämeltä tällaisessa tilanteessa. Avatessa Raamattua tänä aamuna Päivän tunnussanan kohdalta, sieltä nousi sydämeenkäypä sana:
”Monet Jeesuksen opetuslapset vetäytyivät tämän jälkeen joukosta, eivätkä enää kulkeneet hänen mukanaan. Jeesus kysyi niiltä kahdeltatoista: ”Aiotteko tekin lähteä?” Simon Pietari vastasi hänelle: ”Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat. Me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä.” (Joh.6:66-69)
Niin, kenen luo me menisimme, ellemme Jeesuksen, Hyvän Paimenemme luo. Kaikissa tilanteissa.
Viimeksi kirjoitin Uuden Tien (24.7.)pääkirjoituksen siitä, kuinka lähettilapset,lähetystyöhön ja avustusprojekteihin lähtevät, mutta myös lähettävä taho joutuu opettelemaan hyvästijättöä. En arvannut, kuinka ajankohtaiseksi kirjoitus muuttui eilisen traagisen tapahtuman johdosta.
”Evankeliumin julistaminen kaikille kansoille on Jeesuksen antama testamentti. Lähetystyöhön lähtö kysyy uhrauksia itse lähtijöiltä mutta myös lapsilta ja isovanhemmilta. Luopuminen tutusta ympäristöstä ja kavereista on kuin kuoleman harjoittelua. Lähtö ensimmäistä kertaa on aina sukellus täysin tuntemattomaan. Kun välimatkat olivat aiemmin ajallisesti pidemmät ja viestintävälineet nykyistä hitaampia, lähtö oli hyvin vakava tilanne. Lähettävä ystäväjoukko saattoi laulaa junalaiturilla ”Riennä riemuin eespäin vaan” ja ”Herran tiellä ihanaa elää on ja kuolla.” Joka kerta hyvästellessä on mielessä ajatus, liekö tämä viimeinen kerta kun tapaamme täällä ajassa. Tätä hyvästijättöä joutuvat myös matkalaukkulapset opettelemaan koko elämänsä ajan. ”
Elämmepä tai kuolimme, olemme Herran omat. Jeesus on turvamme ja pakopaikkamme joka hetki.
