Kirjoittanut
Maalaistytön muisteluksiaOnko Raamatun lohdutuksen tarjoaminen kärsivälle ihmiselle tyrkyttämistä ja käännyttämistä? Vai riittääkö lähetystyöksi kristillinen rakkaus, johon ei liitetä yhtään ainoata Jumalan sanaa?
Olin Japanissa, kun tsunami iski ja Fukushiman atomivoimala hajosi. En koskaan unohda noita päiviä, kun koko kansakunta istui television ääressä ja seurasi kauhun vallassa, mitä Toohukun rannikolla tapahtui. Radiosta ei kuulunut viikkokausiin muuta kuin nimien lukemista, kun sukulaiset etsivät kadonneita omaisiaan. 20000 ihmistä kuoli ja 400000 joutui lähtemään evakkoon, ja yhtä lyhyellä varoitusajalla kuin minun oma isäni evakuoitiin muinoin Karjalasta.
Maan vajaa prosentti kristittyjä alkoi tietenkin heti miettiä, miten tsunamin ja ydinvoimalan uhreja voitaisiin auttaa. No, asia oli yksinkertainen: ruvetaan jakamaan avustuspaketteja niille, jotka olivat menettäneet kaiken. Maan luterilaiset kirkot iskivät viisaat päänsä ja rahavaransa yhteen, ja Amerikan luterilaiset lähettivät vielä melkoisen summan samaan pottiin.
Mutta sitten tulikin se tänka på: jaetaanko pelkkiä avustuspaketteja vai liitetäänkö mukaan myös Jumalan sanaa? Suurin kirkko veti agendansa läpi: mitään raamatunlauseita ei tarvita, pelkkä ruoka-avustus on sitä ainoaa oikeaa lähimmäisen rakkautta. Pienemmät kirkot (kuten minun yhteistyökirkkoni) tyytyivät suurimman päätökseen.
Niin sitten toimittiin. Avustuspussissa luki suurilla kirjoitusmerkeillä ”LUTERILAINEN APU”. Valtaosalla avun saajista ei ollut aavistustakaan, että ”herra Luterilaisella” (kuten järjestö kansan suussa kulki) on jotain tekemistä kristillisen kirkon kanssa.
Useimmat muut kirkkokunnat pistivät avustuspaketteihinsa paitsi kirkkonsa nimen, myös kauniin raamatunlausekortin ja puhelinnumeron, johon voi soittaa, jos tahtoi purkaa sydäntään. Kuulin, että moni tsunamin uhri olikin ottanut yhteyttä ja kiittänyt kauniista ja lohduttavista sanoista. (Niitähän löytyy Raamatusta vaikka miten paljon!) Ihan vähän ei ollut niitäkään, jotka alkoivat käydä kirkossa ja ottivat kasteen.
Muutamat evankelikaaliset kirkot perustivat katastrofialueelle yhteisvoimin kahvilan, jossa sai ilmaista kahvia ja kuuntelevan korvan, jos tunsi sitä tarvitsevansa. Norjalainen ystäväni kertoi, miten hän jutteli kahvilassa ihmisten kanssa aamusta iltaan lomansa aikana. Eräskin rouva oli selostanut tragediaansa kokonaisen päivän ja ottanut illalla iloiten vastaan Raamatun. Tällaista toimintaa ei ”herra Luterilainen” siis hyväksynyt.
Suomessa käydään juuri nyt keskustelua lähetystyön tarpeellisuudesta ja sen olemuksesta. Hyvä lukijani, onko Raamatun lohdutuksen tarjoaminen kärsivälle ihmiselle sinun mielestäsi tyrkyttämistä ja käännyttämistä? Vai riittääkö lähetystyöksi kristillinen rakkaus, johon ei liitetä yhtään ainoata Jumalan sanaa?
On kuin moni luterilainen (kirkko) suorastaan häpeäisi pitää esillä Jumalan sanaa. Tämä tapahtuu ilmeisesti siksi, ettei enää uskota sen historialliseen totuusarvoon eikä sen voimaan. Mutta mikä muu sana pystyisi antamaan todellista lohtua ihmiselle, joka on menettänyt kaiken?
