Kirjoittanut
Kirjoittaja on maailmanmatkaaja ja Elämään-lehden kolumnisti.Istuin bussissa Brasiliassa matkalla Angra dos Reisistä kohti Paratia. Tuolla matkalla ehdin nähdä kaikenlaista mutta mieleeni jäi koira, joka jolkotteli tien vartta pitkin eteenpäin. Brasilia on täynnä kulkukoiria, mutta juuri tuo bussin ikkunasta näkemäni koira toi mieleeni erään uutisen, jonka kuulin eräältä tuttavalta. Tämä tosi tarina sijoittui Italiaan, jossa eräs mies oli kadottanut koiransa syystä, jota en millään saanut mieleeni. Muistin vain tarinasta sen, että miehen koira oli kävellä jolkotellut yli kahdentuhannen kilometrin päästä takaisin kotiin miehen luokse. Aikaa tuohon matkaan tuolta koiralta oli kulunut melkein kolme vuotta ja mies oli jo luullut, ettei enää ikinä näkisi hänelle niin tärkeää ja rakasta eläintä. Toisin kuitenkin kävi. Eräänä päivänä mies ei ollut uskoa silmiään, kun koira istui kodin rappusilla häntä odottaen. Mikä lojaalisuus – mielessäni ihailin.
Mietin,olikohan näkemälläni koiralla samankaltainen kokemus meneillään. Se kiirehti isäntänsä luo, joka ruokki, rakasti ja piti siitä pyyteettömästi hyvää huolta. Bussin pyyhältäessä koiran ohi toivoin, että sekin löytäisi ennen pitkää kotiin.
Tiesin itsekkin jolkottelevan Isäntäni luo päivittäin. Joskus matka voi olla pidempi: päiviä, viikkoja, kuukausia tai jopa vuosia, mutta jokainen askel vie kohti kotia. Näkemäni kulkukoirakin oli matkallaan tavannut muita koiria erilaisista lähtökohdista. Toiset olivat auttaneet sitä jatkamaan matkaa, toiset tarjonneet yösijan. Joitakin se ehkä oli joutunut pelkäämään, mutta matkan jatkamiseen hän oli tarvinnut ruokaa ja paljon uskoa jaksaakseen perille. Paljon ei tarkoita paljoa, vaan jokaiselle päivälle tarpeeksi. Jokaiselle hetkelle sen verran, että juuri ja juuri oli jaksanut ottaa seuraavan askeleen. Sellainen usko on ollut tarpeeksi jatkamiseen. Ei liian paljoa eikä liian vähän. Sopivasti.
Koiran kotimatkalla on myös tarttunut ystäviä muista roduista tai tavoista. Koiran kannukset olivat hieman ryvettyneet, syöpyneet tai kuluneet matkan aikana, mutta jokainen kohtaaminen, askeleen ottaminen tai jättäminen jätti jälkensä. Sellaista elämä on. Elämä ihmisenäkin.
Kotiin siis saavutaan erilaisia mutkia ja teitä pitkin. Niinhän Mooseksellekin kävi. Ei suorinta reittiä – mitä se olisi elämästä, Jumalasta tai meistä itsestämme opettanut? Kivet matkalla, kuopat teissä vaativat veronsa ja ennen matkalle lähtöä on voinut itsensä nähdä erilaisena kuin perille saavuttua. Onneksi Isäntä tunnistaa luotunsa. Ei Hän omien kättensä jälkiä unohda. Peloista suurin on, että me unohdamme. Mutta mitä tiiviimmin Isäntä sydämissämme asuu, sitä paremmin kestämme hiekanpölyt kasvoissa, metsät synkkine puineen tai syvät tuntemattommat laaksot.
Tie vie siis eteenpäin. Seuraavaksi minua odottaa Argentiina.
