Kirjoittanut
Kirjoittaja on Suomen Vapaakirkon pastori ja voimavarakeskeinen työnohjaajaOn se kummaa, miten suurta nautintoa voi tuottaa varpaiden välistä pursuava hiekka. Tai hiekka, joka matkalla meren aaltoihin polttaa jalkapohjia. Näitä etelän iloja pääsimme me pimeän Pohjolan asukkaat, minä ja mieheni, jokin aika sitten taas pitkästä aikaa maistamaan. Kuinka hyvältä tuntuikaan antaa työn ja arjen huolien upota hetkeksi lämpöisen meren suureen syliin. Mutta ennen tätä matkaa en ollut koskaan nähnyt hiekan tanssivan. Nyt sain nähdä, miten meren rannalla tuuli todellakin tanssittaa hiekkaa, niin kuin joku on tätä ilmiötä kauniisti kuvannut.
Hiekan tanssia katsellessani mielessäni alkoi soida ruotsalaisen laulaja-lauluntekijä Eva Dahlgrenin laulu Sand. Vi är som sand. Vi är som sandkorn i en vind som leker med oss. Sand i en vind. Laulu kuvaa ihmisen elämän haurautta ja ohikiitävyyttä. Kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole, sanoittaa psalminkirjoittaja saman totuuden.
Mutta hiekka voi puhua myös jostakin aivan muusta. Se voi puhua tulevaisuudesta ja toivosta. Abrahamia meren hiekka muistutti Jumalan lupauksesta. Siitä, miten hänellä tulisi olemaan jälkeläisiä niin paljon, että he olisivat kuin hiekanjyvät meren rannalla. Niinpä jo silloin, kun ensimmäistäkään noista luvatuista jälkeläisistä ei vielä ollut, varpaiden välistä pursuva hiekka, sen kuuma kosketus jalkapohjissa ja tuulessa tanssivat hiekkapilvet varmasti muistuttivat tuota vanhaa miestä kohtaamisesta Jumalan kanssa ja Jumalan lupaamasta tulevaisuudesta.
Jeesuksen seuraajina mekin olemme Abrahamin jälkeläisiä, sitä Jumalan hänelle lupaamaa hiekkaa meren rannalla. Meille hiekka puhuu identiteetistä. Me kuulumme Jumalan kansaan, olemme osa jotakin suurempaa. Kuulumme hänen Suureen Kertomukseensa, olemme osa jotakin merkityksellisempää kuin vain oma pieni elämämme.
Mutta jos viivymme hiekan äärellä ja tutkimme sitä vielä tarkemmin, se alkaa puhua meillä vielä jotakin lisää. Kun merenrantahiekkaa on kuvattu mikroskoopin läpi, on tehty hämmästyttävä löytö. Rantahiekka muodostuu hiekanjyväsistä, joista jokainen on erilainen, ei ole kahta samanlaista. Ja jokainen hiekanjyvä on kuin pieni jalokivi tai taideteos. Arvaatko jo, mihin tämä johtaa? Mekin olemme rantahiekkaa, mutta emme ole kasvottomia osia isossa massassa, vaan jokainen meistäkin on uniikkikappale. Rakkaudella suunniteltu, ainutlaatuiseksi aivoiteltu. Taitavasti tehty taideteos.
Minulle hiekanjyvästen monimuotoisuus ja kauneus oli yllättävä löytö, ja se oli myös vapauttava tieto. Sillä jos Jumala on kätkenyt tuollaisen aarteen rantahiekkaan, millainen mahtaakaan olla hänen suunnitelmansa meitä ihmisiä varten? Varmasti hän on tarkoittanut vähintään samanlaisen rikkauden olevan läsnä myös omassa kansassaan. Me emme todellakaan ole, eikä meidän tarvitse olla harmaata massaa, samanlaiseen muottiin puristettua, kloonattua, kasvotonta porukkaa.
Jännä juttu, millaisia asioita rannan hiekkakin voi kertoa, jos vaan pysähtyy kuuntelemaan.
