Kirjoittanut
Olen seurannut järkyttyneenä katolisen kirkon piirissä paljastunutta pedofiiliskandaalia, jota itse paavi joutui menneellä viikolla pyytämään anteeksi. Asiasta on ollut niin sanottua hiljaista tietoa jo varsin pitkään, mutta nyt valoon tuotuna sen koko kaameus on paljastunut.
Hyväksikäyttö aiheuttaa häpeää, mutta häpeää kantaa usein väärintekijän sijasta uhri. Valitettavasti esimerkiksi Irlannin katolisessa kirkossa on vahvistettu tätä reaktiota puhuttelemalla rikollisen papin sijasta hyväksikäytettyjä lapsia ja vaatimalla heiltä vaikenemista.
Tätä vaikenemisen politiikkaa on vaikea ymmärtää. On asetuttu rikollisen puolelle ja heikompia vastaan. Julkisuus onkin ollut ainoa keino saattaa asiat oikealle tolalle. Häpeä on siirretty uhrien harteilta niille, joiden kannettavaksi se olisi alun pitäenkin kuulunut.
Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on asia, joka menee täysin käsityskykyni yli. Olen miettinyt, johtuuko hyssyttely samasta syystä. Onko kyseessä defenssi, psyykkinen puolustusreaktio, jolla käsittämättömän teon kielletään tapahtuneen tai sitä vähätellään? Jos näin on, sitä tärkeämpää on tuoda näitä tekoja julkisuuteen ja saattaa vastuulliset henkilöt rikosoikeudelliseen vastuuseen. Kun ymmärrämme, että tällaista ihan oikeasti tapahtuu, on mahdollista alkaa kehittää keinoja hyväksikäyttötapausten estämiseen ja uhrien hoitamiseen.
Alkuvuonna puhutti Pietarsaaren hyväksikäyttöskandaalin paljastuminen. Loppuvuodesta 2009 ilmestynyt kirja ”Rikotut rajat – Marjan tarina” onkin osoittautunut surullisen ajankohtaiseksi. Kirja kertoo hyväksikäytön uhrin, ”Marjan” selviytymistarinan ja tuo toivon näkökulman synkkään aiheeseen: se todistaa, että hyväksikäytöstä selviytyminen on raskas mutta mahdollinen prosessi. Kirjan on kirjoittanut Aune-Inkeri Björkström ”Marjan” haastattelujen pohjalta. Kirjaan pääsee tutustumaan tästä.
Lasten hyväksikäytössä on usein kyse pitkästä jatkumosta. Moni hyväksikäyttäjä on itse joutunut lapsuudessaan seksuaalisen väkivallan kohteeksi. Tämä ei tee hyväksikäytöstä sen hyväksyttävämpää, vaan pikemminkin kertoo siitä, miten tärkeää on katkaista kierre. Hyväksikäytetyille tulee antaa riittävää apua ja tukea kokemastaan selviytyäkseen. Suomessa esimerkiksi RE-sielunhoitoterapeuteilla on tähän riittävää osaamista.
Katolisen kirkon pedofiiliongelma saattaa juontaa juurensa jopa satojen vuosien taakaa. Jo Martti Luther kritisoi katolista kirkkoa luostarissa kohtaamastaan seksuaalisesta säädyttömyydestä, jonka hän ymmärsi johtuvan selibaattisäädöksistä. Luther lopetti papiston selibaatin ja nosti avioliiton Raamatun perusteella sille kuuluvaan asemaan. Raamatussa varoitetaan moneen otteeseen avioliittokielteisyyden seurauksista. Sitä kutsutaan jopa ”riivaajien opiksi” (1. Tim. 4:1-5).
Mitä vahvemmin yhteiskunta noudattaa kristillistä, Raamatusta nousevaa avioliittokäsitystä, sen turvatumpi on lasten elämä. Hyväksikäyttötapaukset ovat Suomessa kasvussa. Osittain kyse on siitä, että teot tulevat aiempaa helpommin esille. Osittain kyse valitettavasti on perheiden rikkinäisyyden ja perheväkivallan lisääntymisestä, jonka seurauksena myös lasten seksuaalinen hyväksikäyttö yleistyy.
Todennäköisempää kuin joutua pedofiilipapin uhriksi, on joutua isäpuolen tai äidin miesystävän hyväksikäyttämäksi. Perheiden rikkinäisyys jättää lapset yhä suojattomammiksi. Hyväksikäyttöjä tapahtuu myös isän, äidin ja lasten muodostamissa perheissä, mutta kaikkein vähiten.
Pelkoni on, että pedofiliatapausten myötä normaali yhteisöllinen elämä Suomessa vaarantuu. Onko ystävällinen naapurin setä tai täti sittenkin vaarallinen pedofiili? Saako lapselle jutella? Uskaltaako lasta päästää leirille tai kerhoon? Kuitenkin lapsi tarvitsee ympärilleen muitakin aikuisia kuin omat vanhempansa. Jos vanhemmat jäävät kasvatustehtävänsä kanssa yksin, hyväkin äiti tai isä väsyy nopeasti. On hyvä muistaa, että aitoa lapsirakkautta on paljon. Sitä on monin verroin enemmän kuin sairasta pedofiliaa.
Ps. Olen pahoillani hymykuvasta, joka sopii huonosti tämän kirjoituksen aiheeseen.
