Kirjoittanut
Eri kirjoituksissa ja puheissa olen ehdottanut, että toimittajien tulisi sopivalla tavalla ja sopivissa yhteyksissä tehdä selkoa omasta taustastaan, sidoksistaan ja arvopohjastaan. Näin lukijat saisivat paremmat mahdollisuudet arvioida toimittajaa ja hänen esittämiä ajatuksia. Tämä koskee kaikkia ”juttuja” mutta varisinkin sellaisia, joissa kirjoittaja esittää mielipiteitä ja johtopäätöksiä. Pääkirjoitukset, blogit ja kolumnit kuuluvat selvästi tähän kategoriaan.
Siksi noudatan omaa ehdotustani kertomalla, että tämän blogin keskushenkilö – juridiikan ja teologin tohtori Pekka Leino – on monivuotinen ystäväni. Tunnustan myös, että Pekan ajatukset kirkosta ja kirkon ja yhteiskunnan/valtion suhteesta ja sen kehityksestä vastaavat omiani.
En kuitenkaan kirjoita tätä blogia ystävyyden tai minulle mieleisten mielipiteiden takia. Kirjoitan sen siksi, että Pekka Leinon ajatukset ovat kirkolle hyvin tärkeät ja kuitenkin kirkko on melko täysin vaiennut niistä. Syy siihen on ymmärtääkseni hyvin yksinkertainen: Leinon ajatukset eivät sovi niihin ajatusmalleihin ja asenteisiin, jotka ovat tänään vallalla kirkossa.
Leinon kahden perusteellisen ja laajan väitöskirjan, ynnä muiden lukuisten kirjoitusten pohjalta, on mahdotonta lyhyesti antaa oikeudenmukaista kuvaa hänen piirtämästä kirkossa vallitsevista jännitteistä teologisten ja oikeudellisten maailmojen välillä. Liiallisen yksinkertaistamisen uhallakin yritän kuitenkin kertoa, miksi jännitteiden kuviot näyttävät niin uhkaavilta.
Lainaan Leinon antamaa esimerkkiä: Pappisvirka on teologinen käsite ja papin virka on virkamiesoikeudellinen käsite, johon kylläkin pappisviralla on yhtymäkohtansa. Siten käsitehämärtymisenä voidaan pitää myös pappisviran käsittämistä lähinnä tai vain virkamiesoikeudellisesti.
Tämän esimerkin ja kirkossa tapahtuneen kehityksen valossa olen todella syvästi huolissani, että Leinon ja vuosikaudet esille nostamista, tieteellisesti tarkastetuista ja punnituista ajatuksista ja varoituksista ei välitetä. Kehitys sen kun kehittyy ja väärään suuntaan. Kirkon olemus uskonnonyhteisönä liukuu enemmän ja enemmän marginaaliin. Keskiöön nousee kirkko sosiologisena yhteisönä yhtenä monista sosiologisista yhteisöistä.
Väistämätön seuraus tästä kehityksestä on, että kirkko omissa asioissaan uskonnonyhteisönä omaksuu ei-teologisia perusteita toiminnalleen. Räikein ja havahduttavin esimerkki tästä on erään tuomikapitulin päätös, että papille jumalanpalvelus ei ole uskonnon harjoittamista. Virkamiehenä hän luo pelkästään edellytyksiä toisten uskonnon harjoittamiselle.
Ajan hengen mukaan tätä väitettä ei ole kirkossa virallisesti edes asetettu kyseenalaiseksi. Pappisvirasta on 110-prosenttiesti tullut papin virka. Se on mahdollista ainoastaan kirkossa, joka on enemmän sosiologinen yhteisö kuin uskonnonyhteisö.
Moni Jumalan Sanan julistaja on varoittanut tästä kehityksestä ja sen seurauksista. Mielestäni Pekka Leino on oikeustieteen ja teologian tohtorina osoittanut varoitusten olleen perusteltuja. Mutta hän on siis saanut kokea saman kohtalon kuin julistajatkin: välinpitämättömyyttä ja hiljaisuutta. Totuus tuntuu kiinnostavan vain silloin kun se sopii ajan henkeen.
