Historiallinen Israelin ja Emiraattien sopimus paljastaa tekopyhyyden ja kaksoisstandardit

Elokuun 13. päivänä julkistettu tieto Israelin ja Yhdistyneitten Arabiemiirikuntien sopimuksesta solmia maiden välille täydet diplomaattisuhteet oli paitsi odottamaton, myös monessa mielessä historiallinen.

Historiallista on se, että sopimuksen osapuolena on Arabiliittoon kuuluva maa, joka on vuosikymmeniä ollut sitoutuneena Khartumin kuuluisaan ”kolmen ein” julistukseen, jossa liiton jäsenmaat Sudanin pääkaupungissa Khartumissa 1.9.1967 pidetyssä kokouksessa – kolme kuukautta Kuuden päivän sodan häpeällisen tappion jälkeen – päättivät yhdistää poliittiset pyrkimyksensä kansainvälisellä ja diplomaattisella tasolla jotta Israel pakotettaisiin vetäytymään puolustussodassa valtaamiltaan Länsirannan, Siinain, Golanin ja Gazan alueilta. Tätä tavoitetta jäsenmaat päättivät lähteä edistämään seuraavien periaatteiden kautta:

• ei rauhaa Israelin kanssa;
• ei Israelin valtion tunnustamista;
• ei neuvotteluja Israelin kanssa.

Se, että Emiraatit rohkaistui tekemään näin rohkean irtioton tästä Israel-vihamielisestä blokista, johon se tosin liittyi vasta itsenäistyttyään 1971, on paitsi arvostettavaa, antaa myös perusteen kutsua sopimusta rauhansopimukseksi. Sopimus avaa myös Emiraateille pääsyn Israelin yritys-, tiede- ja innovaatioympäristöön, mikä sopii luontevasti tälle Persianlahden modernille öljy-, finanssi- ja teknologiavetoiselle maalle. Maat ovatkin jo käynnistäneet yhteisiä hankkeita ja sopimusta pidetään yleisesti molempia maita laajalti hyödyttävänä.

Entä mitä tämä historiallinen sopimus tarkemmin paljastaa?

Ensinnäkin se kertoo sen, että islam ei enää ole riittävä liima pitämään muslimimaita yhdessä ja yksimielisinä suhteessa Israeliin ja juutalaisiin, jotka Koraani – kuten kristitytkin – on määritellyt vääräuskoisiksi ja hyljeksittäviksi, ja juutalaiset sikojen ja apinoiden kaltaisiksi (Koraani 5:51–53, 57-60):

Te, jotka uskotte! Älkää lyöttäytykö juutalaisten ja kristittyjen ystäviksi, – he ovat ystäviä vain toisilleen, ja joka ottaa heidät liittolaisikseen, on yksi heistä. Jumala ei totisesti ulota johdatustaan väärämielisiin.

Mutta heidän ystävikseen näette te rientävän sellaisten, joiden sydämiä tauti tärvelee ja jotka sanovat: »Me pelkäämme onnettomuuden meitä kohtaavan.» Nyt voikin tapahtua, että Jumala antaa muslimeille voiton heistä tai lähettää rangaistuksen suoraan Itseltään, niin että he joutuvat katumaan sitä, mitä sisimmässään salailivat.

Tällöin oikeauskoiset sanovat: »Nämäkö ovat niitä, jotka vannoivat Jumalan nimeen pyhimmät valansa, että varmasti kuuluvat teihin?» Heidän tekonsa tulevat mitättömiksi ja itse he joutuvat häviölle.

—

Te, jotka uskotte! Niiden joukosta, joille Kirjoitus oli ennen teitä annettu, älkää ottako sellaisia ystäviksenne, jotka pitävät pilkkana tai leikintekona teidän uskontoanne, älkääkä myös jumalattomien joukosta, vaan osoittakaa hurskautenne Jumalalle, jos olette uskovaisia.

Kun te kokoonnutte rukoukseen, he ottavat sen pilan ja leikin kannalta, sillä he ovat totisesti ymmärtämätöntä väkeä.

Sano: »Voi, te Kirjoitusten kansa, siitäkö te meitä arvostelette, että me uskomme Jumalaan sekä siihen, mikä meille ylhäältä lähetettiin ja mikä on ennen meitä ylhäältä lähetetty? Totisesti ovat useimmat teistä uppiniskaisia.»

Sano: »Onko minun lueteltava teille eräitä, jotka Jumalan kostoa ovat vieläkin enemmän kokeneet? Näitä ovat ne, joilta Jumala on riistänyt suosionsa ja jättänyt vihansa heidän päälleen. Ne, joiden keskuuteen Hän on siittänyt apinoita ja sikoja ja jotka paholaista palvelevat, – nämä ovat vielä kurjempia ja etäämmälle eksyneitä oikealta tieltä.»

Jotta ymmärtäisimme islamilaista antisemitismiä ja antisionismiä, meidän tulee ymmärtää, että se ei vain ole perinteistä rasismia, jossa vieraita kansoja tai kansanryhmiä hyljeksittäisiin heidän erilaisuutensa vuoksi, vaan pyhiin kirjoituksiin perustuvaa uskonnollista puhdasoppisuutta. Tästä johtuu myös Jeesukseen uskovien ja erityisesti kristinuskoon kääntyneiden vaino monissa islamilaisissa maissa.

Käytännössä islamilainen antisemitismi tähtää aivan samaan lopputulokseen kuin natsi-Saksa vain 80 vuotta sitten: maailmaan, jossa juutalaisia ei enää olisi. Hitler kutsui tätä tavoitetta sanalla Judenfrei – juutalaisvapaa. Tähän totaaliseen päämäärään alueillaan pyrkii myös palestiinalaishallinto, jonka presidentti Mahmoud Abbas ilmoitti v. 2013 Egyptissä pitämässään lehdistötilaisuudessa, että ”lopullisessa ratkaisussa, emme tule näkemään ensimmäistäkään israelilaista – siviiliä tai sotilasta – omassa maassamme”. Voit lukea Reutersin uutisen asiasta täältä.

Onkin irvokasta, että EU ja sen jäsenmaat ovat vuosikymmen toisensa jälkeen sulkeneet silmänsä tältä palestiinalaisten totaaliselta apartheid-tavoitteelta, ja samaan aikaan monet eurooppalaiset poliitikot ja aktivistit syyttävät nimenomaan Israelia – Lähi-idän ainoaa demokratiaa ja oikeusvaltiota – apartheidista. Maata, jonka suurlähettiläinä on vuosikymmenien aikana toiminut arabeja, ja jossa korkeimman oikeuden arabijäsenet ovat olleet tuomitsemassa aiempia juutalaisia presidenttejä ja pääministereitä vankilaan heidän rötöksistään.

Ne voimat, jotka ovat vuosikymmeniä ylläpitäneet juutalaisvaltioon kohdistuvaa viha- ja boikottikampanjaa, saivat sopimuksesta nyt iskun siipeensä. Suurin pettyjä sopimukseen on luonnollisesti palestiinalaishallinto, joka on tähän asti voinut luottaa arabimaiden tukevan omia pyrkimyksiään. Jos Emiraattien päätös ei miellytä palestiinalaisia, ei se miellytä etenkään Irania ja Libanonista käsin operoivaa Hizbollahia (suom. Jumalan puolue), joiden perustaa sopimus murentaa. Palestiinalaishallinto kutsui päätöstä petokseksi ja uhkaa vetää lähettiläänsä pois Abu Dhabista. Samaa uhkaa myös Turkki, jonka kritiikki tuntuu kuitenkin kovin erikoiselta, koska sillä itsellään on voimassa olevat diplomaattisuhteet Israelin kanssa – ainakin toistaiseksi.

Emiraatit näkevät rauhan, ystävyyden ja yhteistyön rotuun ja uskontoon perustuvaa vihanpitoa tärkeämpänä. Tämä ei ole yllättävää, koska Arabiemiraatit ovat viimeisten vuosien aikana nähneet Iranin islamilaisen tasavallan ja Hizbollahin toimissa niiden demoniset tavoitteet, jotka eivät kohdistu ainoastaan juutalaisiin ja kristittyihin, vaan myös islamia maltillisesti tulkitseviin, mistä esimerkkinä juuri Iranin yhä koventuneet Persianlahden eteläpuolisiin maihin kohdistuneet uhkaukset.

Väärin sammutettu

Abraham Accord -nimellä otsikoitua sopimusta on laajalti kiitelty, mutta joillekin tahoille itsessään myönteisestä sopimuksesta tekee kiusallisen se, että sen takana on Yhdysvaltain presidentti Donald J. Trump.

Kiusallisuudesta kertoo myös se, ettei suomalainen ”maailman vapain” lehdistö ole kirjoittanut halaistua sanaa sopimuksen Yhdysvalloissa synnyttämästä keskustelusta Nobelin rauhanpalkinnon myöntämisestä presidentti Trumpille. Jopa Washington Post, joka tunnetaan yhtenä Trumpin pääkriitikoista, julkaisi mielipidekirjoituksen otsikolla Israel-Emiraatti -sopimus on Trumpin Nobel-hetki, jossa lehden vieraileva kolumnisti Hugh Hewitt vertaa nyt syntynyttä sopimusta Israelin aiempiin rauhansopimuksiin ja niiden arkkitehteihin, jotka ovat poikkeuksetta saaneet Nobelin rauhanpalkinnon, ja ehdottaa, että tänä vuonna Nobelin rauhanpalkinto jaettaisiin kolmen osapuolen, eli Israelin, Emiraattien ja USA:n johtajien kesken.

Harva ehkä (haluaakaan) muistaa, että Barack Obama sai Nobel-palkintonsa vain yhdeksän kuukautta virkaanastujaittensa jälkeen, ilman minkäänlaisia rauhanponnisteluja, saavutuksista puhumattakaan. Tätä kyllä Suomenkin media osasi hehkuttaa, ennen ja jälkeen.

Monille Lähi-idän tapahtumia seuraaville on tullut yllätyksenä, että moni Emiraattien lähinaapuri, mm. Oman, Bahrain ja Saudi-Arabia ovat suorastaan aplodeeranneet sopimukselle, ja viime päivien uutiset ennakoivat, että juuri Oman ja Bahrain olisivat seuraavat Persianlahden maat, jotka normalisoisivat suhteensa Israeliin.

Yllättäen tämä sopimus ja sen synnyttämät reaktiot antavat viitteitä siitä, että arabi- ja islamilaisen maailman usko pitkään alueella jännitteitä ylläpitäneeseen palestiinalaisnarratiiviin alkaa olla ohi ja arabivaltiot ovat valmiit tunnustamaan Israelin oikeutuksen omaan maahansa ja Jerusalemiin sen pääkaupunkina.

Tämä siitäkin huolimatta, että kun presidentti Trump ilmoitti joulukuussa 2017 tunnustavansa Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi, tai kun hän maaliskuussa 2019 tunnusti Golanin kuuluvan virallisesti Israelille, niiden huudettiin olevan lopullinen este arabien ja Israelin väliselle rauhalle. Emiraatti-sopimus näyttää todistavan, ettei ollut.

Kotimaista Israel-allergiaa

Kotimaisittain tämän historiallisen sopimuksen yksi suurimpia paheksujia on Helsingin yliopiston Lähi-Idän laitoksen johtaja professori Hannu Juusola, joka harmittelee Suomen Lähi-Idän Instituutin blogissaan mm. että ”sopimuksen edullisuutta Israelille alleviivaa se, että sen ei tarvinnut luopua mistään.”

Professorilta on aiemminkin totuttu kuulemaan kaikenlaisia käsittämättömyyksiä ja hän on usein mm. verrannut Venäjän aggressiivista Krimin miehitystä Israelin kuuden päivän puolustussodan jälkeiseen läsnäoloon Länsirannalla, mutta tämä lause nousee taas uudelle tasolle.

Juusolan vaatimus siitä, että jonkun maan olisi tehtävä jonkun kolmannen osapuolen edessä luovutuksia saadakseen asialliset puhevälit – eli diplomaattisuhteet – toisen YK:n jäsenvaltion kanssa, on käsittämätön. Professorin ajatus edustaa sekä klassista että islamistista antisemitismiä, jossa juutalaisia ja juutalaisvaltiota pitää – ei vain kohdella eri standardein kuin muita – vaan sulkea heidät pois kaikesta yhteisöllisyydestä. Esimerkiksi Pohjois-Korealla on diplomaattisuhteet 164 valtion kanssa, kun Israelilla suhteet on 162 valtion kanssa.

Professorin vinoutuneesta maailmankuvasta kertoo sekin, että Suomen Lähi-idän instituutti, jonka johtajana Juusola toimi 2009-2010 ja jonka hallituksen varapuheenjohtajana hän tällä hetkellä toimii, on sulkenut Israelin toimintansa ulkopuolelle lukuun ottamatta Israel-kriittisiä tai jopa vihamielisiä tapahtumia, joista esimerkkinä syksyllä 2019 pidetty A Century of Life and Conflict in Palestine -seminaari, jonka moderaattorina Juusola myötäili paitsi Israel-vastaisia, myös valheelliseen historiaan perustuneita väittämiä.

Nettisivujensa mukaan ”Suomen Lähi-idän instituutti (FIME) on tiedeinstituutti, joka tekee Lähi-idän klassisten ja nykyisten kielten, kulttuurien ja uskontojen sekä yhteiskuntien tutkimusta, tukee suomalaista Lähi-idän tutkimusta ja järjestää alan opetusta yhteistyössä yliopistojen kanssa. Instituutti tuo myös tutkimukseen perustuvia puheenvuoroja Lähi-idästä käytyyn yhteiskunnalliseen keskusteluun Suomessa. FIMEn toimialue kattaa koko Lähi-idän, Instituutti sijaitsee Beirutissa, ja sillä on edustus Kairossa.”

Valtionavulla toimiva Instituutti ei tietojeni mukaan ole koskaan kutsunut Israelin ystävinä tunnettuja henkilöitä esiintymään tapahtumiinsa, puhumattakaan, että heitä olisi instituutin hallituksessa tai palveluksessa. Vahvasta Israel-allergiasta kertoo paljon se, ettei instituutin sivuilta löytyvästä 25-vuotiskatsauksessa mainita sanallakaan instituutin alkuperäistä nimeä Suomen Jerusalemin-Instituutti, jolla se perustettiin vuonna 1994. Myöskään vuoden 2012 jälkeen instituutin vuosikertomuksista ei löydy ensimmäistäkään viittausta tähän hepreaa virallisena kielenään puhuvaan juutalaisvaltioon.

Se siitä kielten ja uskontojen tutkimuksesta.

On käsittämätöntä, kuinka monet ns. sivistyneet tahot edelleen arvioivat ja arvostelevat Israelia aivan eri standardeilla kuin muita valtioita. Kansainvälisen holokaustin muistoallianssin (IHRA, International Holocaust Remembrance Alliance) vuonna 2016 julkaisema antisemitismin määritelmä, jonka myös Suomen hallitus on hyväksynyt, linjaa antisemiittisiksi teoiksi mm. seuraavat toimet:

• Itsemääräämisoikeuden kieltäminen juutalaiselta väestöltä esimerkiksi väittämällä, että Israelin valtion olemassaolo on rasistinen hanke.
• Kaksoisstandardien soveltaminen vaatimalla Israelilta käyttäytymistä, jota ei odoteta tai vaadita miltään muulta demokraattiselta kansakunnalta.

Tätä määritelmää vasten tuntuu hämmentävältä, että valtion rahoittamat yliopistot ja instituutit ja niiden palveluksessa olevat henkilöt voivat vuosikausia edistää antisemitistisiä ajatuksia, ilman että mikään virallinen taho puuttuu asiaan.