Holokausti ja saksalainen yliopistollinen liberaaliteologia

”Minusta tuntuu syntiseltä nukkua lämpimässä vuoteessa, kun rakkaimmat ystäväni on tapettu tai he ovat kaatuneet väsymyksestä maahan jossakin kaukana kylmässä yössä. Vapisen, kun ajattelen niitä läheisiä ystäviäni, jotka nyt ovat joutuneet julmimpien raakalaisten käsiin, mitä maan päällä on. Ja kaikki siksi, että olemme juutalaisia!”

Anne Frank, päiväkirjamerkintä torstai, 19. marraskuuta, 1942

Juutalaisuuden ja juutalaisvainojen historiaan tutustuminen tuo vastaan Euroopan lähihistorian yhden kaikkein mielipuolisimmista vaiheista. Saldona oli noin 6 miljoonan juutalaisen kylmäverinen ja byrokraattisen tehokkaasti toteutettu joukkomurha. Kaiken kukkuraksi laillisesti!

Meille, jotka katsomme tapahtunutta monta vuosikymmentä jälkeenpäin, ei tarvitse erikseen todistella tai perustella, että Hitler oli väärässä. Sana ”väärässä” ei edes tee oikeutta hänen rikoksensa laajuudelle Se, ettei meille erikseen tarvitse todistella Hitlerin pahuuden luonnetta herättää kysymyksen siitä miksi meille ilmiselvä ei ollut sitä Hitlerin Saksassa?

Saksa oli 1900-luvun alussa johtava maa taiteiden, arkkitehtuurin, teatteritaiteen ja elokuvien alalla. Berliini oli 1920 luvulla todellinen kulttuurin mekka. Saksalaiset yliopistot olivat maailman parhaimpia. Saksa tunnettiin maailmankuuluista fyysikoistaan kuten Albert Einstein, Max Planck ja Werner Heisenberg. Adolf Hitlerin noustessa valtaan 97 prosenttia saksalaisista piti itseään kristittyinä, heistä kaksi kolmasosaa oli protestantteja ja yksi kolmasosa katolilaisia.

Mitä ihmettä oli tapahtunut ihmisten ajatusmaailmassa, joka mahdollisti pitää juutalaisten joukkotuhoa hyväksyttävänä? Entistä järkyttävämmäksi asian tekee se, että joukkomurha onnistuttiin toteuttamaan sivistyneessä ja korkeasti koulutetussa kristillisessä Euroopassa.

Notre Damen yliopiston (Indiana, Yhdysvallat) historian apulaisprofessori Doris L. Bergen tekee terävän analyysin kirjassa Pope Pius XII and the Holocaust:

”Kuten Elie Weisel on sanonut, kaikki holokaustin uhrit eivät olleet juutalaisia, mutta kaikki juutalaiset olivat uhreja. Tämän peilikuva on myös totta. Kaikki kristityt eivät seisseet syrjässä toimettomina eivätkä osallistuneet hirmutekoihin, mutta kaikki syrjässä seisojat ja tekoihin osallistuneet olivat kristittyjä. Eivät kaikki toki olleet esimerkkejä aidosta henkilökohtaisesta elävästä uskosta. Mutta yhtä lailla eivät kaikki murhatut juutalaisetkaan olleet välttämättä uskontoaan harjoittavia tai edes juutalaisen uskonnon jäseniä. Samoin ne jotka toteuttivat holokaustin olivat kristittyjä siinä merkityksessä, että heidät oli kasvatettu sellaisissa kodeissa, kouluissa ja kirkoissa, joissa luettiin ja opetettiin kristillistä Raamattua, joissa Jeesuksen syntymä ja kuolema merkitsivät vuoden huippukohtia, ja joissa Isä meidän –rukous ja kristilliset virret olivat yhtä tuttuja kuin Grimmin veljesten sadut.” (s. 109)

Robert P. Ericksen toteaa kirjassaan Complicity in the Holocaust – Churches and Universities in Nazi Germany: ”Ymmärrämme holokaustia parhaiten, kun myönnämme yliopistolaitoksen ja kirkon roolin, ja hyväksymme sen, että siihen syyllistyneet olivat samanlaisia ihmisiä, kuin itse olemme.”

Juutalaisvainojen jäljet johtavat saksalaiseen yliopistomaailmaan

Mitään yhtä ainoaa holokaustiin johtavaa polkua ei varmasti ole. Antisemitismillä ja juutalaisvastisuudella on Euroopassa pitkä historia, eikä senkään vaikutusta voida unohtaa. Mutta Holokaustin jäljet johtavat ainakin osittain 1700 ja 1800-lukujen yliopistomaailmaan ja teologisessa ajattelussakin tapahtuneisiin muutoksiin.

Eero Kuparinen kirjassaan Aleksandriasta Auschwitziin osoittaa, kuinka modernin, biologisen antisemitismin nousuun 1870-luvulla osaltaan ”vaikutti myös monien teologien ja uskontofilosofien pyrkimys tulkita kristinusko uudelleen. Näitä ajattelijoita loukkasi se, että kristinuskoa pidettiin ikään kuin juutalaisuuden perillisenä, ja he halusivat määritellä kristinuskon totuuden uudella tavalla” (Kuparinen, s. 149). Johann Semler (1725-91), Johann G. Fichte (1862-1814) ja Friedrich Schleiermacher (1768-1834) olivat niiden joukossa, jotka Kuparisen mukaan pyrkivät sitomaan kristinuskon länsimaisuuteen, indoeurooppalaisuuteen ja tiettyyn ihmislajiin. Vastaavasti he halusivat määritellä myös juutalaisuuden antropologisena luokkana, ihmislajiin liittyvänä määritteenä. Tähän kehitykseen liittyen Schleiermacher kiisti VT:n teologisen merkityksen kristilliselle uskolle. Jokainen teologisen tiedekunnan peruskurssit käynyt henkilö tunnistaa nimet Fichte ja Schleiermacher. Erityisesti jälkimmäistä pidetään pitkälti ns. liberaaliteologisen ajattelun isänä.

Rinnan kristinuskon ja juutalaisuuden antropologisoinnin kanssa 1800-luvulla Saksan yliopistomaailmassa vaikuttivat kehityskulut, jotka merkitsivät Raamatun ilmoituksellisen luonteen perinpohjaista murtamista. Julius Wellhausen esitti 1870-luvun lopulla kuuluisan lähdeteoriansa mooseksenkirjojen synnystä: Neljästä ristiriitaisesta lähteestä (J.D.E.P.) pakkosiirtolaisuuden jälkeen kokoonkyhätty kokonaisuus ei ollut Mooseksen kirjoittama. Siksi Vanha testamentti ei missään mielekkäässä merkityksessä voinut olla Jumalan sanaa. Sen synty edusti Wellhausenin mukaan ”juutalaista rappiota”. Koko Israelin varhaishistoria oli eksiilin l. pakkosiirtolaisuuden jälkeistä kansallista ja uskonnollista tilannetta palvelemaan luotu epähistoriallinen myytti. Wellhausen, yhdessä vaikutusvaltaisen kollegansa Herman Gunkelin (1862-1932) kanssa pitivät patriarkkakertomuksia satuina. Wellhausen erosi sittemmin teologian professorin virasta, koska katsoi opetuksellaan tekevänsä oppilaansa sopimattomiksi kirkon palvelukseen.

Bibel und Babel -kiista

Huomionarvoinen on edesmenneen suomalaisen VT:n professori Timo Veijolan kuvaus Wellhausenin jalanjäljissä uskonnonhistoriallisen koulukunnan piirissä tapahtuneesta kehityksestä, joka osaltaan huipentui suureen Babel und Bibel kiistaan 1900-luvun alussa. Tuolloin Friedrich Delitzsch, yksi assyrologian perustajahahmoista, julisti puheet vanhan testamentin ilmoitusluonteesta katteettomiksi. Hän piti vanhaa testamenttia petoksena ja (kuinka ollakaan) halusi korvata sen germaanisilla sankaritaruilla (!):

”Kuuluisassa esitelmässään Babel und Bibel, jonka hän piti Berliinissä 13.2.1902 keisari Wilhelm II:n läsnä ollessa, Delitzsch julisti, että VT ei ole mitään muuta kuin heikkolaatuinen kopio babylonialaisesta kulttuurista ja vailla minkäänlaista ilmoitusarvoa. Jatkossa Delitzsch meni vielä pitemmälle leimaten koko VT:n ”suureksi petokseksi” ja halusi korvata sen saksalaisilla sankaritaruilla … Delitzschiin itseensä hänen ympärillään syntynyt polemiikki vaikutti siten, että hän kehittyi entistä radikaalimpaan suuntaan. Järkyttävä dokumentti hänen kehityksestään on vuosi ennen hänen kuolemaansa lopullisessa muodossaan ilmestynyt kaksiosainen teos Die grosse Täuschung, joka on liioittelematta suoranaista VT:n ja sen uskonnon herjaamista antisemitismin hengessä … Jeesus itse – jonka Delitzsch olettaa olleen arjalaista syntyperää – vapauttaa meidät VT:n juutalaisuuden kahleista. Lopputulokseksi jää, ettei ”VT:n kirjoilla Genesiksestä Danieliin saakka ole uskonnollisessa mielessä kerrassaan mitään merkitystä meille nyt eläville, ei varsinkaan meille kristityille”. Kantansa tueksi Delitzsch viittaa Goetheen ja Schleiermacheriin ja vannoo lopuksi vielä Jeesuksen rakkauden opin nimeen. Ei ole tarpeen ryhtyä selvittämään, millä tavalla Delitzschin ”suureen petokseen” vastattiin. Historian myöhempi kehityskulku antaa riittävän selvän vastauksen siihen, kuinka hyödyllistä itse teossa oli korvata VT germaanisella pakanuudella.” (Veijola: Vanhan testamentin tutkimus ja teologia, Gummerus Oy 2003, s. 32, 44 – 45)

Samassa kirjassa Veijola viittaa toiseen saksalaiseen liberaaliteologian merkkihenkilöön Rudolf Bultmanniin, joka vuonna 1933 (Huom! Hitlerin valtaannousuvuosi) ilmestyneessä artikkelissa toteaa, että ”VT ei sellaisenaan ole meille Jumalan sanaa eikä Israelin historia ylipäätänsä ole meille mitään ilmoitusta…” (Veijola, s. 64).

Ei ole samantekevää mitä Raamatusta ajattelemme

Kuinka juutalaisten kansanmurha kristillisessä Euroopassa siis oli mahdollista? Kansanmurhan toteuttajat ja sivustaseuraajat olivat kasvaneet kristillisissä kodeissa, joille saksalainen ”tieteellinen raamattututkimus” oli vakuuttanut, että juutalaisilla ei ollut Jumalan ilmoitusta ja kansan juuret ja muinaishistoria Jumalan kansana olivat täysin keksittyjä! Israel ja juutalaiset eivät olleet Jumalan kansa. Mitä oppineet edellä sitä kansa perässä: Eurooppa oli valmis ”vapautettavaksi vt:n juutalaisuuden kahleista”.

Juutalaisten kansanmurhaa voidaan pitää Euroopan antisemitistisen historian siihenastisena huipentumana. Sen mahdollisti yhteiskunnan eri tasoille pesiytynyt välinpitämättömyys. Vaikka suoranaista väkivaltaa kirkko ei koskaan periaatteessa virallisesti hyväksynytkään, sen korkeinta johtoa myöten ei nähty ongelmaa juutalaisten marginalisoimisessa yhteiskunnan elinkeinoelämästä, heidän kansalaisoikeuksiensa rajoittamisessa ja ajamisessa gettoihin. Saksalainen liberaaliteologinen kristinuskon tulkinta saattoi hyvin elää rinnan sovussa ikivanhojen stereotypioiden kanssa (juutalaisten rahanahneus, perättömät tarinat kristittyjen lasten rituaalimurhista, ehtoollisleipien häpäisystä ja pyrkimyksistä maailmanherruuteen).

Kun juutalaisen kansan pyhien tekstien merkitys Jumalan ilmoituksena oli murrettu, kansan varhaishistoria leimattu ”suureksi petokseksi” ei kristillisessä Euroopassa löytynyt riittävää ideologista, moraalista ja hengellistä vastavoimaa Hitlerin pyrkimyksille. ”Juutalaiskysymys” oli kaikkien huulilla jo kauan ennen Hitlerin valtaannousua.

Ei ole siten yhdentekevää minkälainen käsitys meillä on Raamatusta Jumalan ilmoituksena ja Israelin asemasta Jumalan kansana. Juutalaisvainojen historia osoittaa, että sillä mihin uskomme ja miten uskomme on merkitystä. Mielenkiintoista on, että Israelin ja juutalaisten vahvimmat ystävät sekä tukijat löytyvät nykyään niiden kristittyjen piireistä, joilla myös on korkea kunnioitus Raamattua kohtaan Jumalan sanana.

Vainojen muistopäivänä emme saa unohtaa historiaa, jotta se ei toistuisi. Ensimmäinen asia mitä emme saa unohtaa on kuitenkin Jumalan sana ja siihen kirjoitettu juutalaisen kansan historia.

——