Kirjoittanut
Esko Murto on pastori Suomen Luther-säätiössä ja hoitaa Matteus-yhteisöään.
Tiistaina 12.10. Yle2:ssa pidetyn Homokeskustelun jälkeen syntyi niin merkittävä kirkostaeroamispiikki, että sen jo lehdetkin huomasivat. Tätä blogia kirjoitettaessa luku oli 5500 muutamassa päivässä, ja sen arvioitiin nousevan 7000 ennen viikon loppua. Arvelen, että eroajien joukossa on kirkon konservatiivejakin, mutta suurin osa lienee homomyönteistä väkeä, joiden pitkään kärynneet hihat viimein leimahtivat ilmiliekkiin.
Kaipaus mummun senkin päälle
Blogistikollegani Sonja, itsekin keskusteluun osallistuneena, on tuottanut parikin blogikirjoitusta aiheesta, ja kommenttiosioiden hedelmällisyys kertoo aiheen kiinnostavuudesta. Homoillasta homoviikoksi venynyt keskustelu innostaa kansaa – ja kuitenkaan kyse ei ole pelkästään homoseksuaalisuudesta tai homojen kirkkohäistä. Kysymys laajemmin koko ihmiskuvaa ja sukupuolisuutta koskien on samaan aikaan pinnalla, pöydällä, murroksessa, vedenjakajalla ja kaikkien huulilla. Käsillä on aihe, joka ei tule menemään pois muodista, vaikka kukaan ei siitä tahtoisikaan keskustella. Wittgensteinin toteamus: ”Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen” on nyt jokaisen nettikommentaattorin riemuksi kääntymässä muotoon: ”Mistä ei haluta puhua, on pakko puhua.”
Asiaan kuuluu loukkaantua. Eikä se ehkä ole pelkkää latinojalkapallosta opittua tuomarien kosiskelua maassa kierien. Konservatiivikristityt puhuvat usein ”asioista asioina”, niinhän on opetettu keskustelemaan. Vaarana vain on unohtaa, että toiselle osapuolelle (ne homot!) kyse ei ole vain ”asioista”, vaan heidän omaa elämäänsä hyvin syvällisesti jäsentävästä identiteettikysymyksestä. Sillä siitähän tässä keskustelussa, hyvät ihmiset, lopulta on kyse. Avioliiton juridiset vaikutukset ovat toki oma lukunsa, mutta kaiken yli nousee periaate. Homoseksuaalit tahtovat samaa kuin kaikki muutkin: tulla hyväksytyiksi yhteisössä sellaisina kuin he ovat -että se uskovainen mummukin laittaisi senkin päälle muiden lastenlasten hääkuvien joukkoon kuvan Liisasta ja Leenasta.
Mutta asiasta sitä täytyy sittenkin puhua, asiana. Ainakin tässä blogissa.
Sorretut homot?
Aikaisempaa television homokeskustelua kirjoittaessani puhuin uhripääomasta. Kyse on siis asenteiden tasolla jonkin ryhmän hankkimasta sosiaalisesta pääomasta, jolla se saa osakseen muiden sympatian. Reilut ihmiset haluavat nimittäin olla päähänpotkittujen puolella. Uhripääomaa on kerätty tarpeeksi silloin, kun yleinen mielipide alkaa asettua ryhmän taakse, puolustamaan heidän oikeuksiaan oletettua sortoa vastaan.
Tiistaisessa keskustelussa, ja yleensäkin puhuttaessa ns. sukupuolineutraalista avioliitosta on uhripääomaa pyritty hankkimaan luomalla mielikuva homoihin ihmisjoukkona/kansanosana kohdistuvasta sorrosta, jonka tähden heille ei sallita samoja perusoikeuksia -avioliitto- kuin muillekin. Tähän voidaan vastata – hiukan näsäviisaasti, myönnetään – että homot saavat solmia avioliiton ihan siinä missä muutkin, kunhan se solmitaan vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Vastaus ei ole pelkkää viisastelua, vaan kuvaa koko asian ydintä. Syy siihen, että homot eivät voi mennä tahtomansa samaa sukupuolta olevan partnerin kanssa naimisiin, ei johdu siitä, että homoseksuaaleja ihmisryhmänä haluttaisiin sortaa, vaan siitä, että avioliittoinstituution perusolemukseen kuuluu se, että se solmitaan toista sukupuolta olevan parin kanssa.
Ja nyt ollaankin aika mielenkiintoisen asian äärellä, jolle voitaisiin keksiä kaikenlaisia nimiä, ja jota on länsimaisen ajattelun historiassa erilaisissa kysymyksenasetteluissa väännelty ja käännelty. Kysymys on oikeastaan tästä: ovatko jotkin asiat ihan meistä riippumatta sitä, mitä ne ovat, vai onko kaikki vain ihmisten sopimusten tulosta? Itse olen vahvasti ensimmäisen vaihtoehdon kannalla. Ei mikä tahansa voi olla mitä tahansa – jos voisi, silloin kieli ja käsitteet menettäisivät kokonaan merkityksensä. Täydellinen dekonstruktio johtaa ajattelun tuhoutumiseen käsitemaailman hävitessä. Okei, hieman korkealentoista, myönnetään – lukekaa se vaikka pari kertaa uudelleen jos asia vielä kiinnostaa.
”Sukupuolineutraalia avioliittoa” – eli siis homohäitä – vastustavat ihmiset (elleivät he sitten yksinkertaisesti kärsi homofobiasta) uskoakseni perustavat vastustuksensa juuri tähän asioiden olemiseen ”sitä mitä ne ovat ilman meidän valintaammekin”. Tai näin minä ainakin ajattelen. Siispä ”ongelma” tässä tilanteessa ei ole oikeastaan homoissa eikä edes homoavioliittojen vastustajissa, vaan avioliittoinstituutiossa itsessään.
No miksi sitten asiat olisivat jollain lailla, mutta eivät jollain toisella lailla?
Luomiusko ja turha abstraktion taso
Tähän eri ihmiset alkavat hakea vastauksia eri tavoin, kirjoittakoot he omiin blogeihinsa omat vastauksensa. Kristitylle ihmiselle kysymys luomisesta on keskiössä. Voimme jättää kysymyksen trilobiiteista ja big bangista tämän blogin ulkopuolelle, mutta yhtäkaikki kristinuskon kannalta luominen on täysin luovuttamaton osa uskoamme. Luominen tarkoittaa sitä, että maailma ei ole sellainen kuin se on ”muuten vaan”, vaan sen taustalla on hyvä, älykäs, tahtova olento, joka on tehnyt maailman ja myös ihmisen juuri tietynlaiseksi. Ei mikä tahansa ole mitä tahansa, vaan jokin on juuri jotain tiettyä. Siitä tulee myös suuri arvo asioille – sekä ihmiselle, että luomakunnalle yleensä. Asioilla on merkitys ja tarkoitus.
Luomisessa ei tehty ”ideaa maailmasta”, vaan ihan todellinen maailma. Samoin luomisessa ei asetettu yleistä ”parisuhteen periaatetta”, vaan aivan tietty ja konkreettinen avioliiton tapa ja muoto – yhden miehen ja yhden naisen välinen liitto. Tässä merkityksessä avioliitto on oikeastaan aika yksinkertainen asia (joskin toki eletyssä elämässä aika vaikea toteuttaa).
Nyt homoavioliittoja perustellaan luettelemalla ominaisuuksia, joita avioliitolla pitää olla: molemminpuolinen uskollisuus, hellyys, huolenpito, vastuuntunto jne. Tämän nojalla väitetään, että koska homoliitoissa voivat esiintyä samat ominaisuudet kuin heteroliitoissakin, myös homojen suhteet täytyisi hyväksyä todellisiksi avioliitoiksi. Ei vain suhteiksi, vaan nimenomaan avioliitoiksi. On varmaa, että homojen välisissä suhteissa nämä ominaisuudet voivat olla – muuttavat muuttaen – hyvinkin mukana. Mutta mahdollistaako se vielä avioliiton? Voiko mikä tahansa suhde olla avioliitto, jos siinä vain on riittävästi hyveellisiä ominaisuuksia mukana?
Argumentti tulee mahdolliseksi vain abstraktiotason nostamisella. Konkreettisen avioliiton sijaan joudumme pohtimaan jonkinlaista ”avioliiton ideaa”, ja sitten suhteuttaa sen mitä moninaisimpiin tilanteisiin. Tällöin avioliitosta tulee epäselvä käsite, jonka sisältö arvioidaan uudelleen, osin tarkoitushakuisesti. Periaatteessa avioliitto voisi siis olla ihan mitä tahansa – mutta tällä kertaa merkittävää tukea ei saa muu kuin sukupuolineutraalius.
Lopulta kyse on siis juuri tästä: onko avioliitto jotakin ”itsessään olevaa”, vai onko se pelkästään ihmisten neuvottelema ja vapaasti muokattavissa oleva ”sosiaalinen sopimus”?
Olin keskiviikkona paikallisessa kuppilassa, jossa naapuripöydän humaltunut nuori filosofi yritti perimiehiseen tapaan nostaa osakkeitaan pöytäseurueen daamien silmissä. Mies tivasi kovaan ääneen (kunnes julma portsari tuli läsnäolollaan tukahduttamaan lupaavan älyllisen vuorovaikutuksen) keskustelukumppaniltaan uudelleen ja uudelleen: ”Todista mulle rakkaus!” Mitä siihen vastataan? Ei sitä tarvitse todistaa, eikä sitä voi todistaa. Se vaan on. Ja viisas filosofi tietää missä vaiheessa kannattaa unohtaa todistaminen ja määrittelyjen abstraktio, ja vain hyväksyä että asiat voivat olla tosia ilman käsitteellistämistäkin.
