Kirjoittanut
Vihreät päättivät ensimmäisenä poliittisena puolueena virallisesti sanoa kyllä armomurhalle eli eutanasialle. Päätöstä ei tietenkään tehty asennetyhjiössä vaan yleiseen asenteeseen viitaten: suurin osa suomalaisista hyväksyy eutanasian. Siinä mielessä päätös oli populistinen, ja juuri se tekeekin siitä vaarallisen.
Kasvanut tuki eutanasialle perustuu, minua paremmin asiaan perehtyneidenkin mukaan, suurelta osin lisääntyneeseen itsekkyyteen ja haluun olla menestyvä, terve, nuori tai nuorekas ja parhaassa tapauksessa vielä kauniskin. Kaikkea sitä, mitä yleensä liitetään hohdokkaaseen elämään, jossa rahaa on ja kuluttaa voi. Kaikki se, joka sotii tätä kuvaa vastaan koetaan negatiivisena ja epäonnistumisena silloinkin, kun itseään ei voi syyttää vääristä valinnoista tai mistään muustakaan.
Se, ettei ole menestyvä ympäröivän maailman ja vallitsevien mittareiden mukaan, on tällaisessa asenneilmastossa omiaan synnyttämään ahdistusta ja elämänväsymystä.
Vanhat ihmiset ovat tässä erikoisasemassa. Huonossa merkityksessä. Vielä kun on nuori tai keski-ikäinen voi – sairaanakin – uskoa parempaan tulevaisuuteen, joka tekee hänestä menestyvän kanssaihmisten silmissä. Vanha ihminen ei voi näin ajatella. Hänen kohtalonsa on vallitsevassa asenneilmastossa muuttua ”ikääntymisongelmaksi” joka vain kuluttaa yhteisiä varoja.
Jo tätä asennetaustaa vasten realisti minussa – ei siis pessimisti – varoittaa armomurhan hyväksymisen seurauksista. Jos me katsomme oikeudeksemme määritellä ihmiselämän tarkoitukseksi tuottamisen ja kuluttamisen, voimme jatkossa katsoa oikeudeksemme määritellä kenen elämä on tarkoituksenmukainen ja hyödyllinen, kenen ei.
Tällaista arviointia ei tietenkään tulla tekemään virallisesti tai edes epävirallisesti, mutta se on siitä huolimatta todellista. Se on niissä asenteissa jotka ilmenevät ihmisten kohtelussa ja tavassa puhua ihmisryhmistä yhteiskunnallisina haasteina, ongelmina.
Luulen, että me kaikki olemme hyvin tietoisia siitä, kuinka asenteetkin voivat olla tappavia. Tänä päivänä se konkretisoituu traagisissa itsemurhissa, miksi se ei tulevaisuudessa konkretisoituisi traagisissa armomurhissa?
Asenneilmastolla ja käsityksillä elämästä ja elämän arvoista on keskeinen rooli kun pohdimme lääketieteen tohtori Risto Kemppaisen esittämää kysymystä (HS 23.5): ”Halusiko potilas varmasti eutanasiaa itse vai painostettiinko tai ohjattiinko häntä?” Kun vanhana ja/tai sairaana on muuttunut hyödyllisestä kansalaisesta haasteeksi ja ongelmaksi, voi armomurhan pyytäminen tuntua houkuttelevalta vaihtoehdolta. Jopa sankarilliselta.
Olen vakuuttunut armomurhapuoltajien vilpittömyydestä, kun he puhuvat kuolemansairaan ihmisen oikeudesta ja mahdollisuudesta saada apua elämänsä päättämiseksi. Mutta en usko, että armomurhat tulevaisuudessa pystytään rajoittamaan tällä tavalla. Yllä olen yrittänyt lyhyesti kertoa miksi.
Armomurhapuoltajien vilpittömyys ei sitä paitsi poista sitä tosiasiaa, että elämä alusta loppuun on Jumalan lahja meille ihmisille. Myös silloin kun se ei hymyile tai täytä meidän sille asettamia toiveita ja vaatimuksia. Keskustelu armomurhasta on mielestäni nyt jo pelottavalla tavalla osoittanut mihin joudutaan, jos me unohdamme tämän ja asetamme itsemme Jumalan paikalle elämän ja kuoleman herroina.
Meidän tehtävämme on kunnioittaa elämää ja varjella sitä niin kauan että se päättyy itsestään. Se tarkoittaa muun muassa, että annamme kuoleman tulla luonnollisella tavalla kun se tulee, emmekä keinotekoisesti ja paniikinomaisesi yritä pitää elämää yllä. Se tarkoittaa myös, että teemme kaikkemme, jotta elämä loppuun asti olisi kaikella tavalla mahdollisimman hyvää.
Armomurha ei ole elämän eikä kuolemankaan kunnioittamista.
