Aurinko paistaa yhtä kirkkaasti kuin vavahduttava teksti kajahtaa Senaatintorilla:
Minä tiedän, että lunastajani elää.
Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.
Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina
ja lihani on riistetty irti,
minä saan nähdä Jumalan.
(Job. 19:25-26)
Keskellä Helsinkiä, kaiken kansan kuultavana! No, toki englannin kielellä, mutta kuitenkin! Tämän mahdollistaa musiikki. Tuo teksti laulettiin nimittäin osana G. F. Händelin Messias-oratoriota, joka esitettiin viikko sitten 900 laulajan voimin Senaatintorilla osana Kirkon musiikkijuhlia. Juhlat kokosivat 4000 musisoijaa ympäri Suomen seurakuntia, ja juhlien eri tapahtumissa vieraili huimat 40 000 tilaisuuskävijää! Pääsimme lähes yhtä hienoon kävijämäärään, kuin Turussa harmittavasti samaan aikaan järjestetyt Kirkkopäivät & Lähetysjuhlat. Eläköön, kirkon suurin vapaaehtoisjoukko, kuorolaiset!
Olemmeko me suomalaiset vielä kuorokansaa? Ainakin vielä vähän aikaa sitten olimme hyvinkin innokkaasti. Lieneekö syynä köyhähkö menneisyys, joka ei mahdollistanut keskieurooppalaisen tyylistä, soittimilla tapahtuvaa musisointia. Naapurista löytyy edelleenkin vahvaa laulun voimaa; Viro on säilyttänyt kunnioituksensa kuoromusiikkia kohtaan ja laulanut valtaakin kumoon.
On aivan ehdottomasti niin, että Suomessa on vielä hienoja harrastajakuoroja ja paljon. Mutta väitän, että laajapohjainen laulukulttuuri on vakavassa vaarassa! Yhdessä laulamisen tapa on hävinnyt monista yhteyksistä, mikä tulee olemaan tuhoisaa kuorokulttuurille. Kohta kuorolaulu puhuttelee enää vain asiaan perehtyneitä ja laulajien määrä romahtaa. Ja ammattikuorojakin on vain yksi vakituisesti laulajiaan elättävä: Kansallisoopperan kuoro. Tämä on poikkeuksellista verrattuna vaikkapa naapurimaihin.
Missä nykysuomalainen enää laulaa vapaamuotoisesti yhdessä toisten kanssa? Kirkossa ja jääkiekko-ottelussa. Ei enää niin paljon koulussa ja kodeissa tai ihan vaan huvikseen hyvässä porukassa. No miksi edes pitäisi?
No ei ole pakko, mutta se nostaa elämänlaatua! Lukuisat tutkimukset liputtavat laulamisen puolesta, ja yhdessä laulamisessa on jotain hyvin terapeuttista. Siinä toimii siunattu dynamiikka: ollaan yhdessä vastuussa, ja jos minä mokaan, niin kaveri paikkaa. Ponnistelun lopputulos on jotain suloista ja voimaannuttavaa! Oman äänen solahtaminen toisten joukkoon on jotenkin huimaa. Hyvää seuraa, taidetta ja tunnetta on kuorolaulu.
Kuorolaulu on uhattuna myös hektisen nykyajan ilmiöiden takia. Sitoutuminen ja sitkeys ovat hieman vaikeita asioita ainakin omalle sukupolvelleni – myös minulle – ja nuoremmille, ja juuri niitä kuoroharrastus tarvitsee suunnattomasti. En lakkaa ihailemasta vanhempaa väkeä, jotka ovat uskollisesti olleet mukana rakentamassa vaikkapa seurakuntansa kirkkokuoroa kymmeniä vuosia! Myötä- ja vastamäessä.
Mutta pois synkkyys! Luotan musiikin voimaan ja erityisesti seurakunnassa Jumalan siunaukseen tätäkin työmuotoa kohtaan. Tavataan taas viiden vuoden kuluttua Kirkon musiikkijuhlilla!
(Kuva: Kirkon kuvapankki/Elfhill/Pentti Mansukoski)