Kirjoittanut
Onko maailma menossa huonompaan vai parempaan suuntaan? Millainen on huomisen kirkko? Elämmekö nyt lopun aikoja?
Helsingin Sanomien tulevaisuuskirjeenvaihtaja Heikki Aittokoski kirjoitti 13.3.2018 lehden merkintöjä-palstalle kolumnin otsikolla Jymyuutinen, jota emme tiedä. Hän lainasi ajatuksen amerikkalaisen Steven Pinkerin kirjasta Enlightenment now (Valistus nyt). Kirjan esittelemä jymyuutinen on, että maailma on ottanut mahtavia harppauksia joka ikisellä inhimillisen hyvinvoinnin alueella. Mutta sitten kirjoittaja ilmoittaa toisen jymyuutisen: juuri kukaan ei tiedä tästä. Kirjan sanoma Pinkerin mukaan on, että synkät uutiset pimentävät ihmisiltä kokonaiskuvan.
Ihmiset tuijottavat maailman vääryyksiin ja julmuuksiin, joita todellakin on sietämättömän paljon. Samalla he unohtavat, kuinka valtavia edistysaskelia ihmiskunta on äskettäin ottanut. Näitä ovat Aittokosken lainauksen mukaan mm. seuraavat: sodat ovat vähentyneet, elinajanodote on kasvanut kaikkialla, lapsikuolleisuus on romahtanut, tappavia tauteja on saatu kuriin (esim. malariakuolleisuus on saatu alle puoleen vuoden 2000 tasosta), aliravitsemus on vähentynyt tuntuvasti ja nälänhädät melkein poissa. Pinkerin mielestä järki, tiede, humanismi ja edistys ovat voitolla. Aittokoski muistuttaa, että maailmassa on totisesti aihetta murehtimiseen, eikä se ole valmis vielä lähivuosikymmeninäkään. Silti tulevaisuususko on ainoa oikea asenne, jolla päästään eteenpäin.
Pidin lukemastani kolumnista. Uutistarjontamme suoltaa jatkuvasti silmiemme eteen onnettomuuksia, raakuuksia ja muuta sen kaltaista. Vain huono uutinen on uutinen. Ja niistähän me olemme kiinnostuneita. Siksi saatamme unohtaa, että maailmassa on muutakin. Muutumme tulevaisuutta pelkääväksi ja voivottelevaksi ihmismassaksi ja hukkaamme asenteen, jolla katsottaisiin rohkeasti tulevaisuuteen. Toki turvallisuusuhat ja katastrofit saavat ihmiset korjaamaan havaittuja puutteita, mutta pelkästään niihin takertuminen voi viedä luottamuksen parempaan huomiseen.
Kyseinen kolumni jäi minua mietityttämään erityisesti siksi, että olen ollut havaitsevinani kyseisen synkistelyasenteen olevan aivan erityisesti ominaista kristityille. Mehän tiedämme, että lopun aikoina jumalattomuus lisääntyy ja elävä kristillisyys käy yhä harvinaisemmaksi. Odotettavissa on vain huonoja päiviä. Joten kun yleisinhimilliseen synkistelytaipumukseen lisätään kristillisnegatiivinen maailman menon murehtiminen, niin kovin paljon valoa ei taivaanrannalla näy. Etteivät vaan kristityt olisi salaa tyytyväisiä havaitessaan, että kirkko on pahasti jakaantunut, maailman johtajat valehtelevat päin naamaa, uudet sodanuhat väijyvät nurkan takana ja luonnonkatastrofit tuhoavat monien elämän. Näinhän Raamattu kertoo asioiden menevän.
Pidän tällaista asennevammaa haitallisena. Tullessamme yhteen muistamme muistuttaa toisillemme, kuinka huonosti asiat ovat ja aivan varmasti menevät vain huonompaan suuntaan. Voi olla, että olemme oikeassa. Voi myös olla, että olemme väärässä. Joka tapauksessa lietsomme kielteisyyttä, joka entisestään vähentää luottamusta parempaan tulevaisuuteen. Luther ajatteli viisisataa vuotta sitten, että maailma on niin paha, ettei se voi enää pahemmaksi tulla ja Jeesuksen täytyy siksi tulla pian takaisin. Me tiedämme, että seuraavina vuosisatoina tulivat suuret herätykset. Tällä hetkellä muuten kristillinen kirkko kasvaa nopeammin kuin koskaan historiansa aikana.
Lukemassani kolumnissa Aittokoski muistutti, että tulevaisuususko on ainoa oikea asenne. Mielestäni se on myös kristillinen.
