Kirjoittanut
Kirjoitin kirjan viidesläisyydestä. Ilmoitin, että se on paras herätysliike, mutta hiukan olisi silti varaa avartua. Olin alustajana körttijuhlilla. Sanoin, että kaikki ovat joskus körttejä, mutta sopisi modernin körttiläisyyden miettiä, onko alkuperäinen näky hukassa. Kun ilmoitin lehdessä, etten ole evankelinen, evankeliset tiukkasivat, ymmärränkö edes kasteen oikein. Lestadiolaisista en ole sanonut mitään, vaikka olisi paljonkin sanottavaa. Vanhoilliset luulevat olevansa ainoita taivaaseen menijöitä ja esikoistenkin jyrkkä siipi seuraa perässä. Esikoisten loiva puoli hakeutuu lähemmäs muita herätysliikkeitä ja uusheräys ja Rauhan sana ovat jo siellä.
Minua on syytetty sillanrakentajaksi, mutta itse en ole lainkaan varma, onko tässä juurikaan siltoja rakenneltu. Voi olla, että paras silta, jonka sain aikaan, oli se suunnistuskisojen vuoksi tehty suonylityspaikka, jonne ratamestarin kanssa väsäsimme lankuista juostavan polun. Näitä uskovaisten siltoja rakenneltaessa astuu aina jonkun varpaille. Kun yrittää ymmärtää yhtä kantaa, on heti toisen kannan edustajien mielestä epäluotettava. Jos yrittää ymmärtää molempia, on vuorenvarmasti oikeasta opista piittaamaton tuuliviiri. Jos sanoo sanan ’rakkaus’, on seuraavassa lauseessa sanottava ’totuus’, jottei totuus unohtuisi. Tällaista on näiden jyrkkäreunaisempien herätysliikkeiden kanssa. Ne jotka nostavat suvaitsevaisuuden lipun ylimmäs, ovat yleensä hyvin suvaitsemattomia noita jyrkempiä kohtaan.
Missä olisi kulkukelpoinen tie? Kuulin esityksen Afrikan kasvavien kirkkojen kristillisyydestä. Noiden kirkkojen, joiden jäsenmäärä ylittää jo kirkkaasti meidän vanhan kristikuntamme luvut ja jotka siis edustavat maailmassa kristittyjen enemmistöä. Ne eivät ole opillisesti orientoituneita. Ortodoksiaa tärkeämpi on ortopraksia. Niissä kysytään, millainen usko toimii käytännössä. Niissä ei mennä oppi vaan rakkaus edellä.
Meillä luterilaisilla on oikea oppi jo valmiiksi. Me tiedämme, että ihminen pelastuu yksi uskosta, yksin armosta ja vain Jeesuksen kautta. Nyt vain toteuttamaan sitä käytännössä niin paljon kuin kantti kestää. Jos meillä olisi todellinen huoli evankeliumin ulottamisesta sinne, missä sitä ei vielä tunneta, lähelle ja kauas, saattaisimme vahingossa unohtaa keskinäiset opilliset vääntömme. Olisi kiire pelastaa ihmisiä taivaaseen. Siinä puuhassa ei kannata tuhlata energiaa keskinäiseen kahinointiin. Ulkopuolinen ei ole kiinnostunut, mitä mieltä olemme naispappeudesta, vaan mistä hän löytäisi elämän tarkoituksen ja mielekkyyden.
Kirjoitin kirjassani kuusikymmentäluvun herätyksistä. Sanoin, että silloin oli intoa, vaikka joskus taitoa puuttui. Nyt on taitoa vaikka toisille jakaa, mutta innon kanssa on vähän niin ja näin. Ideaalitilanne olisi, että molempia olisi riittävästi, mutta elämä ei useinkaan niin ihanteellista. Silloin sopii ajatella, että herätykset harvoin tulevat dogmatiikan kirjat kainalossa. Pidetään vaan dogmatiikkamme, mutta jos herätys puhkaisee virran uuteen uomaan, ei kannata jäädä sivustakatsojaksi. Menemällä virtaan mukaan voi myös vaikuttaa sen kulkuun.
