Ihanaa, minut siunattiin!

Osuin lounasravintolan kassajonossa keskelle mielenkiintoista keskustelua. Konkreettisestikin keskelle, koska seisoin keskustelijoiden, kahden omanikäiseni naisen välissä, eikä salakuuntelulta voinut siinä välttyä. ”Se oli aivan ihanaa! Kylläpä hän oli pieni! Ja lopuksi hän siunasi meidät jokaisen!” (Ihastunut huokaus sanassa ”siunasi’”) toinen naisista kertoi. Kun keskustelussa vilahti myös Järvenpää-talo, ymmärsin, mistä oli kyse: Lorna Byrnen, maailmankuulun uushenkisen enkeliopettajan Suomen-vierailusta, johon toinen naisista oli ilmeisesti juuri edellisiltana osallistunut.

Enkelityöpajoja ja enkelimeditaatioita vetävän irlantilaisnaisen oppi on helppo osoittaa kristinuskon näkökulmasta täysin harhaoppiseksi. Mutta enemmän jäin pohtimaan sitä, mikä selvästi oli ollut tuolle kanssani samaan aikaan lounaalle osuneelle rouvalle merkityksellisintä: henkilökohtainen siunaus. Ensimmäinen ajatukseni oli: jos hän kävisi sunnuntaisin jumalanpalveluksessa, hänet siunattaisiin siellä joka kerta – eikä millä hyvänsä siunauksella, vaan sillä samalla, jolla Jumalan kansaa on siunattu jo yli kolmen tuhannen vuoden ajan! Mutta tuntuisiko se hänestä henkilökohtaiselta?

Jeesuksen seuraajana ja seurakunnan jäsenenä iloitsen ja kiitän siitä, että viikoittain minut siunataan yhdessä muiden kanssa. Yhdessä olemme tunnustaneet syntimme, yhdessä osoittaneet ylistyksemme kolmiyhteiselle Jumalalle ja yhdessä saaneet polvistua ottamaan vastaan Herramme ruumiin ja veren. Sen jälkeen meidät yhdessä lähetetään taas arkeen Jumalan antaman siunauksen varassa. Tarvitsen tätä joka sunnuntai.

Mutta toki tarvitsen välillä myös henkilökohtaista kohtaamista jonkun toisen uskovan kanssa, jolta saan pyytää esirukousta puolestani ja joka siunaa minut, mahdollisesti laittaen käden päälleni niin että voin tuntea sen. Jumala ei ole turhaan luonut meihin tuntoaistia – toisen ihmisen käden kautta voin paremmin ymmärtää myös Jumalan henkilökohtaisen kosketuksen. Saan ikään kuin fyysisen vakuutuksen siitä, että taivaallinen Isäni tuntee elämäni, ei vain seurakunnan jäsenenä, vaan myös yksilönä. Hän haluaa auttaa ja johdattaa minua.

Olen oppinut tuntemaan hänet ja hänen äänensä Raamatun sanan kautta.

Aivan oleellista kummassakin siunauksen tavassa on kuitenkin se, että tiedän, kuka minua siunaa. Tunnen hänet, sillä seuraan häntä – hän on paimeneni, jonka äänen tunnistan. Olen oppinut tuntemaan hänet ja hänen äänensä Raamatun sanan kautta. Minua ei siis varsinaisesti siunaa messua toimittava pappi tai henkilökohtainen esirukoilija, vaan itse kolmiyhteinen Jumala. Hänen siunaamanaan uskallan nähdä syntini, uskallan lähestyä häntä pyytääkseni niitä anteeksi, ja elää monenlaisten vastoinkäymisten ja synkkien pilvien keskelläkin toiveikkaana ja iloiten. Saan vaeltaa elämääni valossa.

En itse asiassa tiedä, mitä Lorna Byrne siunatessaan sanoo, vai sanooko mitään. Hänen oppinsa perusteella ei kuitenkaan voi olla kyse Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen siunaamisesta. Jos Jeesus korvataan suojelusenkelillä, jos siunauksen tarkoitus on kiinnittää meidät siunaajaan eikä Jeesukseen, ja jos sen päämäärä on katsoa Jumalan sijasta omiin voimiimme ja mahdollisuuksiimme, siunauksella ei ole sitä kolmetuhatvuotista juurta, joka Herran siunauksella on. Näin ollen siinä ei ole yhteyttä siihen viinipuuhun, joka Jeesus sanoi olevansa.  Oksa, joka ei ole kiinni Jeesuksessa, tuottaa hedelmää, joka voi aluksi maistua hyvältä, mutta joka onkin myrkyllinen.

Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua.

Herra kirkastakoon kasvonsa sinulle ja olkoon sinulle armollinen.

Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan.

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen.