Kirjoittanut
Kirjoittaja on Suomen Vapaakirkon pastori ja voimavarakeskeinen työnohjaajaÄitini harrasti nuoruudessaan kuorolaulua, ja itsekin innokkaana laulun harrastajana tutkin joskus hänen nuottivarastoaan. Muistan, kuinka löysin sieltä laulukirjan nimeltä Lauluiloa nuorisolle. Kun kirjasta sitten kääntyi esiin laulu nimeltä Mä kuljen kohti kuolemaa, minun oli pakko tarkistaa, että olin lukenut kirjan nimen oikein. Kyllä, Lauluiloa nuorisolle, luki kannessa. Tyrmäävästä nimestä huolimatta laulun sanoma todennäköisesti kuitenkin oli valoisa, kun laulu eteni ensimmäisestä säkeistöstä viimeiseen. Nuoriso sai kokea luvattua iloa laulua laulaessaan.
Monet perinteiset hengelliset laulut sisältävät säkeistö säkeistöltä etenevän tarinan tai opetuksen, joka rakentuu pala palalta laulun edetessä. Laulu opettaa, laulu muistuttaa, ja sen kautta nousee kiitos ja ylistys Jumalalle. Kun laulu kaikkine säkeistöineen on laulettu loppuun, sen pariin palataan uudestaan vasta sitten, kun taas seuraavan kerran kokoonnutaan yhteen. Otetaanpa seuraava laulu!
Jos on tottunut kuuntelemaan ja laulamaan tämäntyyppisiä lauluja, monet nykyiset ylistyslaulut voivat tuntua kummallisilta. Niissä kun saattaa olla vain yksi säkeistö ja kertosäe, joita toistetaan. Juuri tuo toistaminen on asia, joka monia ihmetyttää ja ärsyttääkin niin paljon, että jo sanan ”ylistys” kuuleminen saa heidät tuntemaan olonsa epämukavaksi. Eihän tuossa toistamisessa ole mitään järkeä! Eikö nyt vähempikin riittäisi? he miettivät.
Joskus tuntuu siltä, että musiikista, jonka pitäisi johtaa seurakunta yhdessä kohtaamaan Jumalaa, on tullut muuri, johon me törmäämme ja jonka takaa me näemme vain toistemme vihaiset kasvot. On tosi surullista, jos näin käy, ja siksi haluan omalta pieneltä osaltani yrittää purkaa tai ainakin madaltaa tuota muuria. Niille, jotka aivan vilpittömästi ihmettelevät sitä, miksi samoja sanoja pitää toistaa niin monta kertaa, jaan joitakin omia löytöjäni tästä asiasta ja toivon, että niistä voisi olla toisillekin apua ja rohkaisua.
Jumala ei tarvitse ylistystämme siinä mielessä, että hän tarvitsi meidän kehujamme ja kiitostamme voidakseen kokea olonsa hyväksi ja tärkeäksi. Hän on Kaikkivaltias, hän on aina ollut ja tulee aina olemaan, hän on itsessään kaikkiriittävä. Hän on. Siinä on kaikki, ja se riittää. Mutta me tarvitsemme ylistystä. Meidän sielumme tarvitsee saada kuulla totuutta siitä, kuka ja millainen Jumala on, mitä hän ajattelee meistä, mitä hän meille lupaa ja mitä hän meiltä toivoo ja odottaa. Ja aika usein on tilanteita, joissa on tärkeää, että tuota totuutta toistetaan monta kertaa.
Kuten esimerkiksi silloin, kun tulen seurakunnan keskelle, ja takana on päivä, joka on vienyt minusta kaikki mehut. Olen raahautunut paikalle mielentilassa, joka on kaikkea muuta kuin ylistävä, ja silloin vie aikaa, että pystyn virittäytymään sille aaltopituudelle, jossa Jumala voi kohdata minua. Silloin vain olen, seison yhdessä toisten kanssa, suljen silmäni ja kuuntelen, kun toiset laulavat. Käytän laulun sanoja puhuakseni sielulleni. Miksi olet levoton, miksi olet murheellinen? kysyn siltä, niin kuin psalminkirjoittaja aikanaan. Jumala on hyvä. Jumala on kaikkivaltias. Jumala on lähellä. Ei tarvitse olla levoton, kaikki on hyvin. Ja kaikki tulee olemaan hyvin.
Joillekin meistä on varmasti vapauttavaa saada kuulla, että voidakseen osallistua ylistykseen ei välttämättä tarvitse laulaa. Voimme silti olla sydämestämme mukana, voimme kohottaa sydämemme Jumalan puoleen, ja Jumala voi kohdata ja koskettaa meitä. Mutta kun yhdymme lauluun, se vie meidät vielä askeleen pidemmälle. Laulaminen avaa meissä jotakin, joka on syvemmällä kuin se pintataso, jossa me arjessamme toimimme. Ken Costa kirjoittaa ylistyksestä ja laulamisesta kirjassaan Know Your Why. Hänen kokemuksensa mukaan laulaminen tuo meidät avoimempina ja haavoittuvampina Jumalan läheisyyteen, ja silloin Jumala pystyy koskettamaan meitä syvemmälle tunteittemme tasolla. Kannattaa siis laulaa, jokaisen omalla äänellään. Aluksi vaikka ihan hiljaa toisten mukana, ja vähitellen voimakkaammin, rohkeuden lisääntyessä.
Kun sitten alamme laulaa, huomaamme, että laulujen toistaminen on tärkeää myös siksi, että se antaa lauluille mahdollisuuden tulla meille niin tutuiksi, että voimme alkaa laulaa niitä pelkkien äänihuuliemme sijasta myös sydämellämme. Kun laulan uutta laulua, teen sen ensin pitkälti vain äänenmuodostuselimistölläni. Jos laulu on minulle outo, muutama ensimmäinen laulukerta menee siihen, että opettelen sen melodiaa. Sen jälkeen keskityn opettelemaan laulun sanoja ja varmistan, että ymmärrän, mitä siinä sanotaan. Äänihuulteni ja keuhkojeni lisäksi nyt toimivat myös ymmärrykseni ja ajatteluni.
Mutta kun laulua edelleen toistetaan, ja kun nyt pystyn yhä paremmin laulamaan mukana, se antaa laulun sanomalle mahdollisuuden alkaa valua päästä sydämeeni. Kun alan uskoa, että se, mitä laulussa sanotaan on totta, ja kun alan uskoa sen olevan totta myös minun kohdallani, silloin alan laulaa myös sydämelläni. En enää usko vain päässäni, en enää usko vain järjelläni ja ymmärrykselläni, vaan alan uskoa myös sydämessäni. Ja silloin en enää vain laula, silloin alan ylistää.
Ylistäminen voi vaatia meiltä aimo annoksen suostumista haavoittuvaksi tulemiseen. Jos laulaminen ääneen toisten kuullen on haavoittuvaksi suostumista, niin sitä on monille myös ääneen rukoileminen toisten kuullen. Molemmat tuntuvat joskus siltä kuin riisuisi itsensä alastomaksi toisten edessä. Ja ylistyslaulujen laulamisessa yhdistyvät nämä molemmat asiat! Ei siis ihme, että ylistäminen vaatii meiltä usein tahdonvoimalla tehdyn päätöksen suunnata ajatukset Jumalaan ja hänen totuuteensa, omista tunteistamme ja kulloisestakin mielentilastamme riippumatta.
Mutta voimme lähestyä asiaa myös toisesta näkökulmasta ja kysyä itseltämme, miten voisimme olla ylistämättä, jos olemme saaneet pikkuisenkin maistaa ja pikkuisenkin aavistaa jotakin siitä, millainen meidän Herramme on? Silloin me koemme ehkä jotakin sellaista, mitä C.S. Lewis kuvaa Narnia-sarjaan kuuluvassa kirjassaan The Horse and his Boy (Hevonen ja poika). Kirjan loppupuolella on kohtaus, jossa puhuva hevonen Hwin kohtaa Narnian kuninkaan, Aslan-leijonan, ensimmäistä kertaa kasvoista kasvoihin. Hevonen seisoo vavisten Aslanin edessä ja sanoo kuninkaalleen näin: ’Please’, she said,’ you’re so beautiful. You may eat me if you like. I’d sooner be eaten by you than fed by anyone else.’ (’Armollinen leijona’, hän sanoi. ’Sinä olet niin kaunis. Saat syödä minut, jos haluat. Minä annan mieluummin sinun syödä itseni kuin kenenkään muun syöttää minua.’) Voiko täydellistä antautumista täydellisen rakkauden edessä enää kauniimmin sanoittaa? Ja eikö juuri siitä ylistyksessä ole kysymys?
