Ihmeet ja ihmeparantumiset

Raamattu kertoo monista ihmeteoista ja ihmeparantumisista. Tekeekö Jumala edelleen ihmeitä? Miten ihme tulisi määritellä?

Ihmeparantumiset tulivat laajasti median puheenaiheeksi 1970-luvun lopulla Suomessa, kun helluntaisaarnaaja Niilo Yli-Vainion kokouksissa väitettiin parantuneen sairaita. Yli-Vainion kokoukset keräsivät sankoin joukoin väkeä ympäri maata. Tunnen useita, jotka tulivat uskoon näissä kokouksissa ja kokivat parantuneensa.

Lääketieteen väitöskirjatutkija Matti E. Miettinen haastatteli parantuneita ihmisiä vuosina 1982–1984. Väitöskirja julkaistiin vuonna 1990 nimellä ”Uskonnolliset ihmeparantumiset lääketieteellispsykologisesta näkökulmasta” (Kirkon tutkimuskeskus. Sarja A, nro 51. Tampere). Miettisen johtopäätös oli murskaava: hän ei löytänyt yhtäkään todistettavaa ihmeparantumista!

Suomalaisessa keskustelussa ihmeistä ei voi olla törmäämättä Miettisen väitöskirjan johtopäätöksiin. Siihen vedotaan yleensä silloin kun halutaan kiistää ihmeparantumiset. Ihmettelen, miksi luterilaisen kirkon alaisuudessa toiminut Kirkon tutkimuskeskus hyväksyi väitöskirjan omaan julkaisusarjaansa ilman teologista pohdintaa ihmeistä.

Miettisen tutkimus sisältää lukuisia ongelmia. Ensimmäinen liittyy siihen, miten hän määritteli ihmeen: ”Ihmeistä puhuttaessa tarkoitetaan usein tapahtumaa tai asiaa, jota ei voida ymmärtää, selittää, ja joka näyttää luonnonlakien vastaiselta. Ihme alkaa siitä missä tieto loppuu. Tiedon lisääntyessä ihmeen raja siirtyy. Ihme on kulloinkin asia tai ilmiö, jota senhetkisen tietämyksen perusteella ei voida ymmärtää tai selittää.” (s. 15)

Tämän määritelmän ongelmana on maailmankuva, joka ei liitä ihmeeseen Jumalaa. Miettisen mielestä ihme on tapahtuma, jota ei voida selittää vielä mutta tiedon lisääntyessä ihmeet vähentyvät. Miettinen on lääkäri ja lääketiede selittää ilmiöt pelkästään naturalisesti, luonnollisesti, joten ihmeparantumisille on etsittävä väkisin luonnollinen selitys.

Miettinen ilmaisi naturalistisen maailmankuvansa sanomalla, että ”uskonnollinen ihmeparantuminen on ensisijaisesti kausaalisesti ja intentionaalisesti tulkittu luonnollinen parantuminen” (s. 77). Parantuminen on siis luonnollinen tapahtuma, joka selitetään Jumalan aiheuttamaksi. Tällä asenteella päädytään vain yhteen tulokseen: Jumala ei paranna. Herää kysymys: miksi Miettinen edes teki tutkimuksensa jos hän tiesi mihin hän päätyy?

Miettisen maailmankuva ei jäänyt epäselväksi. Hänen mukaansa uskonnollinen ihmeparantaminen on jäänne ihmiskunnan varhaishistoriasta, jossa samaani ja lääkäri hoitivat samaa asiaa. Aikojen kuluessa he eriytyivät papiksi ja lääkäriksi (s. 108–109). Parantumisille etsittiin luonnollisia selityksiä, eikä tutkija missään kohdin kertonut, millaisen parantumisen hän luokittelisi ihmeeksi. Tutkimuksen johtopäätös oli siis päätetty ennen kuin tutkimusta aloitettiin.

Mitä Miettinen sitten löysi?

Miettinen kävi läpi 611 ihmisen kertomuksen ihmeparantumisesta. Tutkittavat lähettivät tutkijoille dokumentteja lääkärintodistuksista, laboratoriotutkimustuloksista ja röntgenlausunnoista. Näiden lähteiden perusteella tehtiin johtopäätöksiä. Ainoastaan 177:ää henkilöä haastateltiin, mutta haastatteluja haittasi se, että tutkittavat eivät luottaneet tutkijoiden motiiveihin (s. 43).

Suurin osa analyyseistä on tehty tutkijankammiossa irrallaan tutkittavista.

Tutkimus ei sisällä minkäänlaista selostusta tai pohdintaa rukouksen ajoittumisesta sairaudessa tapahtuneeseen muutokseen nähden. Lisäksi suurin osa analyyseistä on tehty tutkijankammiossa irrallaan tutkittavista. Siksi Miettisen selityksissä on pinnallinen maku.

Parantuneista neljä viidesosaa katsoi saaneensa avun Jumalalta ja lääkärien välityksellä, mikä kertoo siitä, että uskovaiset eivät pitäneet lääketiedettä uhkana uskolleen. Vähemmistön mielestä Jumala puuttui parantumiseen suoraan. Miettisen maailmankuva vaikutti parantumisten tulkintaan seuraavilla tavoilla:

• Syylistä parantuneiden kertomus mitätöitiin toteamalla, että niiden spontaani parantumistaipumus on hyvä (s. 47).
• Kilpirauhasen sairauksista parantuneiden kohdalla todettiin, että he olivat kaikki saaneet asianmukaista lääketieteellistä hoitoa, mutta tutkija ei kertonut miten rukous oli ajoittunut parantumiseen nähden (s. 49).
• Näön osittaista parantumista ei pidetty ihmeenä, vaikka henkilöä oli uhkaamassa täydellinen sokeutuminen (s. 54).
• Yhden epilepsiasta parantuneen ihmisen tapauksen tutkija kuittasi kevyesti sanomalla, että oli ”mielenkiintoinen — mutta ei suinkaan harvinainen tapaus — että kohtaukset pysyvät suojatuissa olosuhteissa pois ilman lääkkeitäkin” (s. 54). Jos kohtaukset olivat pysyneet poissa rukouksen jälkeen, eikö se olisi ollut merkittävä asia?
• Tuki- ja liikuntaelinten sairauksista parantuneiden kivut olivat hävinneet, mutta tutkijaa se ei vakuuttanut, koska röntgenkuvat kertoivat, että orgaanisia muutoksia ei ollut tapahtunut tai että ne olivat lisääntyneet (s. 63).
• Yksitoista ihmistä väitti jalkojensa pidentyneen 5–48 milliä. Rukouksen jälkeen heillä oli tuntemuksia siitä, että jalka oli pidempi kuin aiemmin. Tutkija mitätöi heidän kokemuksensa toteamalla, että ontumisesta ei ollut todisteita aiemmin. Hän ei kuitenkaan pohtinut sitä mahdollisuutta, että henkilö oli tottunut jalkojen epäsuhtaisuuten. Tutkija totesi vielä: ”Lääketieteellisesti on mahdotonta, että jalka hetkessä kasvaa useita senttimetrejä, ellei kysymyksessä ole hysteerinen kouristuma tai sen laukeaminen. Näiden tapausten luonnollinen selitys on suggestioalttiudessa.” (s. 75)
• Kaksi henkilöä väitti saaneensa paikkoja hampaisiinsa, mutta tutkija ei uskonut sitä, koska ne olivat tavallisia amalgaami- tai muovipaikkoja (s.76).

Miten Jeesuksen tekemiin ihmeisiin pitäisi suhtautua, jos käyttäisimme Miettisen tarkastelutapaa? Otan esimerkiksi kolme Jeesuksen parantamisihmettä. Jeesus paransi Pietarin anopin kuumeesta koskettamalla häntä ja käskemällä kuumetta (Mark. 1:30–31; Luuk. 4:39). Hän paransi halvaantuneen miehen antamalla hänen syntinsä anteeksi (Mark. 2:5–12) ja erään miehen surkastuneen käden (Mark. 3:1–6). Luulen, että jos nämä ihmiset olisivat joutuneet Miettisen tutkittaviksi, hän olisi saattanut todeta, että mikään ei viitannut ihmeparantumisiin, koska halvaantuminen saattaa olla lähtökohdaltaan psyykkistä ja kuume voi kadota itsestään. Kertomus surkastuneesta kädestä ei myöskään vakuuttaisi, koska sillekin voisi löytyä luonnollinen selitys.

Miten ihme tulisi määritellä?

Teologian tohtori Wayne Grudem on pohtinut ihmeen raamatullista merkitystä kirjassaan Systematic Theology (IVP & Zondervan Publishing House 1994). Hänen mukaansa ”ihme on epätavallista Jumalan toimintaa, jossa hän herättää ihmisissä kunnioittavaa pelkoa ja ihmetystä sekä antaa todistuksen itsestään”. Tämä määritelmä ottaa huomioon Raamatun maailmankuvan, jossa Jumala vaikuttaa aktiivisesti. Sen sijaan monet muut määritelmät ihmeestä osoittautuvat ongelmallisiksi.

Ihmeen määrittely ”luonnonlaeista poikkeavaksi tapahtumaksi tai niiden vastaiseksi toiminnaksi” ei perustu raamatulliseen maailmankuvaan, koska se sisältää ajatuksen, että Jumala ei vaikuta enää aktiivisesti maailman tapahtumiin, vaan luonnonlait toimivat erillään hänestä.

Ihmeet eivät myöskään ole ”Jumalan suoraa toimintaa maailmassa”, koska sellainen näkemys perustuisi deistiseen maailmankuvaan, jossa maailma toimii irrallaan Jumalasta ja Jumala vain poikkeaa siinä silloin tällöin. Sitä vastoin Raamatun maailmankuvassa Jumala antaa sateen ihmisille (Matt. 5:45), saa ruohon kasvamaan (Ps. 104:14) ja pitää kaikkea yllä sanansa voimalla (Hepr. 1:3). Raamatullisessa kosmologiassa taivas ja maa eivät ole vastakohtia toisilleen vaan sivuavat toisiaan. Jumala loi maailman ja toimii aktiivisesti sen keskellä. Maailman lopussa taivas ja maa yhtenevät kokonaan keskenään: Jumala luo uuden taivaan ja uuden maan, joissa hän hallitsee (Ilm. 21:1–3).

Aika yleinen määritelmä ihmeelle on ”tapahtuma, jota on mahdoton selittää luonnollisilla tekijöillä”. Grudem toteaa, että määritelmä on riittämätön, koska se sisältää näkemyksen, jonka mukaan 1) Jumala ei ole ihmeen aiheuttaja, 2) hän ei käytä luonnollisia tekijöitä toimiessaan epätavallisella tavalla, eli Jumala on maailman ulkopuolella. Lisäksi näkemys 3) vähättelee aitoja ihmeitä, koska ihmeelliset rukousvastaukset eivät sulje pois luonnollisia tekijöitä.

Miettisen mukaan ihme alkaa siitä, mihin tieto loppuu, ja siksi ihmeiden määrä vähenee, kun tieto kasvaa. Tällainen ajattelu sijoittaa tiedon jättämiin aukkoihin Jumalan, mutta hänen osuutensa pienenee sitä mukaan kuin tieto kasvaa. Oxfordin yliopiston professori John Lennox arvostelee tämän kaltaista ajatusta, koska se ei sovellu kristilliseen maailmankuvaan (ks. Puolimatka, Tapio: Usko, tiede ja evoluutio. 2009, s. 61–62).

Lennox ottaa esimerkiksi Henry Fordin kehittämän polttomoottorin. On mahdollista, että ensimmäistä kertaa auton nähdessään joku ihminen jostain päin maailmaa saattaisi kuvitella, että auton moottorin sisällä on jumala (herra Ford), joka saa sen käymään. Kun kyseinen ihminen alkaa opiskella koneenrakennusta ja purkaa moottorin osiin, hän huomaa, että sen sisällä ei ole herra Fordia. Hän pystyy selittämään moottorin toiminnan pelkästään ymmärtämällä persoonattomat toimintamekanismit. Hän tekee kuitenkin filosofisen virheen, jos hän päättelee sen perusteella, että autoa ei ole suunnitellut kukaan. Sama pätee Jumalaan ja maailmankaikkeuteen.

Itse asiassa ”ihmeistä” puhuminen kertoo maailmankuvasta, jossa ”luonnollinen” ja ”yliluonnollinen” erotetaan toisistaan. Uuden testamentin evankelistat eivät käyttäneet sanaa ”ihme” siinä merkityksessä. He käyttivät kreikankielistä sanaa ”merkki” (hepr. ’oth, kreik. semeion), joka viittaa johonkin toiseen, erityisesti Jumalan toimintaan. ”Ihme” (hepr. mopeth, kreik. teras) tarkoittaa tapahtumaa, joka saa ihmiset hämmästyksen ja ihmetyksen valtaan.

”Voimalliset teot” (hepr. geburah, kreik. dynamis) ovat tekoja, jotka sisältävät suuren jumalallisen voiman. Raamatun kirjoittajat käyttivät usein ilmaisua ”ihmeet ja merkit”, kun he viittasivat ihmeisiin (2. Moos. 7:3; 5. Moos. 6:22; Ps. 135.9; Ap. t. 4:30; 5:12; Room. 15:19). Mitkään näistä sanoista eivät tarkoita ihmettä siinä merkityksessä, että jokin tunkeutuu toisesta maailmasta tähän maailmaan. Ihmeet merkitsevät normaaleja vahvempia signaaleja, merkkejä siitä, että Jumala vaikuttaa tässä todellisuudessa.

Ihmeeksi voidaan luokitella vaikkapa Jumalan tulo ihmiseksi Jeesuksessa neitsyen kohdun kautta, Jeesuksen tekemät ihmeet ja hänen ylösnousemuksensa. Voisivatko epätavalliset rukousvastaukset olla ihmeitä?

Vastaus on myöntävä, jos ihmeet aiheuttavat ihmetystä ja ihmiset kokevat Jumalan toimivan niiden kautta. Profeetta Elia rukoili kolmen vuoden ajan, että Israelissa ei sataisi. Sen jälkeen hän rukoili sateentuloa, ja sade tuli (1. Kun. 17:1; 18:42–45; Jaak. 5:1–18). Joku voisi pitää tapahtumaa onnekkaana sattumana, mutta Raamattu luokittelee sen ihmeeksi.

Miksi kristittyjen pitäisi rukoilla ”ihmeitä ja merkkejä”?

Tärkein syy on se, että ne liittyvät Jeesuksen julistukseen Jumalan valtakunnan esiinmurtautumisesta tähän maailmaan (Mark. 1:15). Jeesuksen mukaan hänen toimintansa toi maailmaan Jesajan julistaman lopun ajan aikakauden (Matt. 11:4–6; vrt. Jes. 35:5–6; 61:1). Parantumisihmeet ja demonien ulos ajamiset olivat osoitus siitä, että Jumalan valtakunta oli tullut ihmisten keskelle (Matt. 10:7–8; 12:28; Luuk. 9:1–2). Jeesus antoi käskyn 12 apostolille ja 72 muulle oppilaalleen parantaa sairaat ja ajaa ulos pahoja henkiä merkkinä Jumalan valtakunnan tulosta ihmisten keskelle (Luuk. 9:1-3; 10:1, 9). Lähetyskäskyssään Jeesus totesi, että apostolien tulisi opettaa uusille Jeesuksen seuraajille noudattaa kaikkea mitä hän oli käskenyt oppilaiden noudattaa (Matt. 28:20). Mitä hän oli käskenyt? Julistakaa Jumalan valtakuntaa ja parantakaa sairaat ja ajakaa ulos demonit. Sairaiden parantaminen kuuluu siis osana lähetyskäskyyn.

Parantaminen sapattina oli heidän maailmankuvansa vastaista ja aiheutti aggressiivisen vastareaktion.

Toinen syy ihmeisiin on se, että ne saavat jotkut ihmiset kääntymään Jumalan puoleen (ks. mm. Joh. 4:29; Ap. t. 2:22; 8:6–8; 9:35, 42). Toisaalta, ihme ei vaikuta automaattisesti kääntymistä Jumalan puoleen tai edes sitä, että ihmeen nähnyt uskovainen hyväksyisi ihmeen Jumalan työnä. Erään kerran Jeesus paransi syntymästään saakka sokean (Joh. 9). Jumalaan uskovat fariseukset päättelivät, että Jeesus ei voinut olla ”Jumalan mies”, koska hän ei noudattanut sapattikäskyä vaan paransi sairaan tuona päivänä (j. 16). Parantaminen ei tapahtunut heidän mielestään oikealla kaavalla. Sen takia he eivät olleet valmiita uskomaan, että mies olisi alun perin todella ollut sokea (j. 18). Parantaminen sapattina oli heidän maailmankuvansa vastaista ja aiheutti aggressiivisen vastareaktion.

Kolmas ihmeiden tarkoitus on hädässä olevien auttaminen. Ne ovat osoitus Jeesuksen säälistä kärsiviä kohtaan (Matt. 14:14; 20:30, 34; Luuk. 7:13).

Neljäs syy ihmeille oli, että ne tuottivat kunniaa Jumalalle. Parantumisihmeiden vaikutuksesta ihmiset saattoivat antaa ihmettelevän kiitoksen Jumalalle (Matt. 9:8; Joh. 9:3).

Viides syy on uskovien juurtuminen Jumalan voimaan eikä inhimilliseen ymmärrykseen. Paavali toteaa: ”Puheeni ja julistukseni ei pyrkinyt vakuuttamaan viisaudellaan vaan ilmensi Jumalan hengen voimaa, jotta teidän uskonne ei perustuisi ihmisten viisauteen vaan Jumalan voimaan” (1. Kor. 2:4–5). Usko ei perustu ihmisviisauteen, filosofiaan, vaan julistus Jeesuksen ristinuhrin merkityksestä vapauttaa Jumalan voiman (1. Kor. 1:23–24), jonka seurauksena Jumalan voimateot vapautuvat seurakunnan keskellä (Gal. 3:5).