Kirjoittanut
Afrikan vaarallisin eläin on hyttynen. Sen vuoksi olemme kohta kolme viikkoa nukkuneet öisin moskiittoverkon alla. Muitakin eläimiä olemme tavanneet. Ruahan kansallispuistossa tulimme illalla telttaamme (lue: ylelliseen safaribandaan) ja sen vessan lattialla oli suurin koskaan tapaamani skorpioni, musta yli kymmensenttinen. Kävin hakemassa paikallisen vartijan, joka nosti sen nätisti kahdella pienellä tikulla ja heitti ovesta ulos. Näimme isompiakin petoja. Kaksi leijonaa, uros ja naaras, kävelivät avojeeppimme vierestä niin, että niitä olisi voinut silittää. En kokeillut. Jäivät sitten viettämään kuherruskuukauttaan tielle meidän eteemme.
Ajoimme pari tuhatta kilometriä sekä asfaltilla että lähes ajokelvottomilla savanniteillä. Rukouselämä virkistyi kummasti auton ratissa. Edellisillä piti olla valppaana hulluina ajavien bussien ja minä-hetkenä-tahansa-leviävien rekkojen kanssa, jälkimmäisillä toivoi hartaasti, ettei sade liejuttaisi tietä pelkäksi kuravelliksi tai uurtaisi sellaisia railoja, joista ei pääse yli.
Afrikka on eksoottinen maanosa. Käsittämätön elintasokuilu sikäläisen maaseudun ihmisen ja köyhänkin eurooppalaisen välillä. Vaatimaton koulutustaso, puutteellinen terveydenhuolto ja edelleen mannerta ravisteleva aids-ongelma. Samalla niin oloihinsa tyytyväisiä ja lähimmäistensä tarpeista huolehtivia ihmisiä, että sellaisia saa läntisestä maailmasta etsiä. Ja tavattoman nopeasti kasvava kristillinen kirkko.
Kyllä ihmiselle tekee hyvää nähdä maailmaa tältä kantilta. Huomaa, että elämässä selviää, vaikka kaupasta saisi vain yhdenlaista jugurttia. Paikallisille sekin on tietenkin silkkaa ylellisyyttä. Tämä on sellaista peruselämää, josta on riisuttu aika monta tarpeetonta seikkaa. Yksi sellainen on kiire. Kuten on tapana sanoa: meillä on kello, mutta heillä on aikaa. Hämmentävää oli huomata se jälleennäkemisen ilo, jota kohtasimme Iringassa vuosien poissaolon jälkeen. Kaupan myyjä halasi lämpimästi ja toivotti tervetulleeksi kotiin ja parkkilippupoika ilahtui suuresti saadessaan maksattaa vanhalla tutulla jälleen parkkimaksun. Molemmat kysyivät, mitä kuuluu.
Erityisen puhuttelevaa on kirkon kasvu. Tansaniassa ei kenties ole samanlaisia herätyksiä kuin Etiopiassa, mutta kyllä suomalainen häkeltyy mennessään sunnuntaiaamuna kello seitsemältä kirkkoon, joka on tupaten täynnä ja koko ajan tulee lisää väkeä. Kymmeneltä on toinen messu niille, jotka eivät ensimmäiseen heränneet. Ajatelkaa tätä: Iringa on asukasluvultaan ehkä Lahden kaupungin suuruinen, tosin siihen verrattuna näyttää maalaiskylältä. Kaupungissa on kaksitoista luterilaista kirkkoa, jotka täyttyvät joka pyhä kahteen kertaan. Lisäksi siellä on vähintään yhtä paljon katolisia, anglikaaneja, helluntailaisia ja muita vapaita suuntia.
En osaa arvioida tansanialaisen kristillisyyden syvyyttä. Kuinka paljon siinä on sosiaalista yhteen tulemisen tarvetta ja kuinka paljon hengellistä etsintää. Tämä on kuitenkin kristillinen kirkko keskellä luonnonuskontojen ja islamin maailmaa. Jos usko ei aina näy kovin kirkkaasti arjessa, mietin, näkyykö se minunkaan arjessani. Toisten uskon määrää ja laatua on paha mennä mittaamaan. Sovitaan siis, että kristityt ovat kristittyjä ja muut ovat muita. Jätetään Jumalalle lopullisen arvion tekeminen.
Olemme siis kulkeneet paikoilla, ”missä kuljimme kerran”. Ihmiselle tekee hyvää sekin, että saa muistella elämänsä tärkeitä hetkiä ja olla niistä kiitollinen. Että saimmekin viettää pienen osan työurastamme palvellen lähetystä ja Tansanian kirkkoa. Mikä etuoikeus ja siunaus! Lähdemme kohta Afrikasta, mutta Afrikka ei lähde meistä.
