Kirjoittanut
Esko Murto on pastori Suomen Luther-säätiössä ja hoitaa Matteus-yhteisöään.Kävin perjantaina katsomassa Joe Johnstonin ohjaaman ihmissusielokuvan The Wolfman. Vaikuttava tähtikaarti – Benicio Del Toro, Hugo Weaving, Anthony Hopkins ja Emily Blunt – näyttelevät elokuvassa, jota hypen myötä on odotettu kuin (täysi)kuuta nousevaa. Tulos ei ollut päätähuimaava: kaikki kauhuromantiikan elementit (tai kliseet) ovat mukana elokuvassa, mutta lopputulos (ehkä juuri tästä syystä) on ennalta-arvattavalla tavalla eteenpäin soljuva elokuva vailla mitään uutta annettavaa jo kohtuullisen kalutulle goottigenrelle.
Mielenkiintoisempaa kuin itse elokuva, on tämän lajityypin laajempi tarkastelu. Enkä nyt tarkoita kauhuelokuvien tarkastelemista taiteenlajina, vaan sitä ihmissusimytologiaa, joka niiden takana vaikuttaa.
Kauhuromantiikan kaksi kestohirviötä – ihmissusi ja vampyyri – ovat molemmat olentoja joissa inhimillisyys ja raaka eläimellisyys yhdistyvät. Vampyyritarinoissa vampyyrin uhri muuttuu kuolemansa jälkeen itsekin verta imeväksi yön saalistajaksi. Ihmissusi tartuttaa lykantropian puremansa kautta, ja hampaisiin joutunut muuttuu seuraavan täysikuun aikaan itsekin pedoksi. Kummassakin on kyse samanlaisesta asiasta: ihmisen syrjäyttämisestä hirviöllä.
Ihmissusitarinoissa keskeisellä sijalla on tietenkin kuu – yön, unen, mielikuvituksen ja intohimon symboli. Sielun ”yöpuoleen” kätkeytyy jotain salaperäistä, romanttista mutta myös pelottavaa ja potentiaalisesti vaarallista. Ihmissusi on tavallaan kuva ihmisestä, jonka käytöksen tämä sielun ”yöpuoli” ottaa täysin hallintaansa. Tuloksena ei ole ”aitoa ihmisyyttä”, vaan aidon ihmisyyden syrjäytyminen pedolla. Sekä ihmissudet että vampyyrit ovat siten inhimillisyyden ja raa’an, eläimellisen impulsiivisuuden rajalla olevia hahmoja – toisaalta ihmisiä, toisaalta petoja. (Vampyyrissä väkivaltaan yhdistyy äärimmäinen, kieroutunut seksuaalisuus – miettikääpä vain.) Kuten yleensä on, tarinat – ne, joita kerrotaan läpi vuosisatojen – eivät ole koskaan pelkkiä tarinoita. Ehkäpä ihmissusi ja vampyyri ovat hahmoja, joiden kautta tarinankertoja varoittaa kuulijoitaan: ”Älä lähde sille rajalle.” Täysi estottomuus ei ole tavoiteltavaa, vaan päinvastoin sitä pitää välttää viimeiseen asti. Täysi estottomuus johtaa tuhoon.
Tällä tapaa tulkittuina vampyyritarinoiden ja ihmissusimyyttien ihmiskuva osoittautuu varsin mielenkiintoiseksi. Nykyään vallalla oleva ”estottomuuden etiikka” tuntuu lähtevän siitä oletuksesta, että ihmissydän on hyvä ja toteuttamisen arvoinen – ulkopuolelta asetetut rajoittimet (oli kyse sitten uskonnosta, lainsäädännöstä tai kulttuurisista tottumuksista) vain tukahduttavat sen hyvän, joka ihmisessä olisi, jos hän saisi olla täysin sellainen kuin hän luonnostaan on. Jopa viaton Disney-höttö opettaa tätä joka elokuvassaan: ”Kuuntele sydäntäsi, se kertoo sinulle oikean tien!”
Estottomuuden etiikan iskusana on – kuten jo tulikin: ”aito ihmisyys”. Ihmissusi kuitenkin on kuva siitä, kuinka ”aitoa ihmisyyttä” ei olekaan impulsiivisuuden ja halujen korottaminen ohjenuoraksi, vaan niiden pitäminen kurissa. Tämän vuoksi, vaikka aiheet ovatkin pidettyjä, (post)modernilla tarinankertojalla on vaikeuksia saada vanha myytti elämään – meidän aikamme arvot ovat niin toisenlaiset kuin myyttien syntyajan.
Tämä kirjoitus toimikoon johdantona kirkkovuoden paaston aikaan. Kristillinen usko ei ole luomiskielteinen, mutta siihen sisältyy kyllä vahva itsensä hillitsemisen elementti. Paaston aikana voi ”harjoitella” tätä hillitsemistä joidenkin mukavien (ja täysin sallittujen!) asioiden suhteen (esimerkiksi suklaa, televisio, alkoholi, lempikengät tai kokoliha), jotta sitten voisi toimia oikein silloin, kun halut houkuttelevat johonkin selvästi väärään ja pahaan. Ei paastoamalla petoa poisteta, mutta ehkä muistutetaan itseä siitä, mitä apostoli Paavali mahtoi tarkoittaa kirjoittaessaan 1. Kor. 9: 24-27:
Tiedättehän, että vaikka juoksukilpailussa kaikki juoksevat, vain yksi saa palkinnon. Juoskaa siis niin, että voitatte sen! Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman. Minä en siis juokse päämäärättömästi enkä nyrkkeillessäni huido ilmaan. Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun.
