Kirjoittanut
Kyllä ei ole reilua, että ihmisen ikään tulee joka vuosi yksi numero lisää. Kaikkein kamalinta on, että kerran kymmenessä vuodessa täytyy vaihtaa ensimmäinen numero. Ehkä se vielä kaksi- tai kolmikymppiselle on ihan ok, mutta sitten siihen tulee turhan paljon dramatiikkaa. Ajatelkaa nyt: juuri kun on ehtinyt totuttelemaan kolmikymppiseksi nuoreksi aikuiseksi, muuttuukin yhtenä päivänä nelikymppiseksi keski-ikäiseksi. Ja sitten heti kymmenen vuoden kuluttua, kun on vähitellen alkanut ymmärtää olevansa nuorekas keski-ikäinen, niin pitääkin tunnustaa olevansa vanhahtavalta tuntuva viisikymppinen. Siihenkin tottuu aikanaan ja juuri kun tajuaa, ettei viisikymppinen mikään vanha vielä ole, siirtyykin kuusikymppisten todella vanhojen ihmisten ikäluokkaan. No, itse asiassa kuusikymppinen ei ole lainkaan vanha, mutta kun sen on ehtinyt sisäistää, täytyy taas kerran vaihtaa ensimmäistä numeroa. Seitsemänkymppiseksi tulo on melkein kuin kuolemantuomio. Voiko tästä selvitä hengissä? Millaisena ne nyt minua pitävät?
Ihminen kai kokee aina itsensä paljon ikävuosiaan nuoremmaksi. Mieleltään jokainen on nuorekkaampi kuin miltä näyttää. Ajatuksissaan voi vielä kiivetä puuhunkin, vaikka todellisuudessa alkaa kohta tarvita rollaattoria. Mielellä ei ole fyysisiä rajoitteita.
Taistelemme ikääntymistä vastaan vimmatusti siksikin, että yhteiskunta arvostaa nuoruutta yli kaiken. On harvinaista, jos viisi- tai kuusikymppinen sivuuttaa nuoremman hakijan työpaikan valinnoissa. Vaikka ikä olisi tuonut suunnattomasti arvokasta kokemusta. Maailma on nuorten. Varsinkin läntinen maailma. Afrikassa oli tässä suhteessa mukavampaa olla varttuneemmassa iässä. Siellä ikä on meriitti. Suomessa sanalla ’vanhus’ on kalkkiskaiku: ymmärtääköhän tuo enää todellisesta elämästä mitään. Tansaniassa swahilinkielinen vastine ’mzee’ kertoo, että kyseessä on arvostusta ja kaikkien kunnioitusta nauttiva viisas ihminen, jota pitää erityisesti kuunnella. Lähtisimmeköhän sinne takaisin?
Minä siis taistelen epätoivoisesti omia ikänumeroitani vastaan. Juoksen puolimaratoneja, kun en enää kokonaisia jaksa, mutta juoksen kuitenkin. Luen vaikeatajuisia ulkomaankielisiä kirjoja, joista en ymmärrä mitään, jotten ihan heti dementoituisi. Pelaamme kotona scrabblea, jotta muistaisimme vielä edes tärkeimmät suomalaiset sanat. Ja pukeudun farkkuihin, kun luulen vieläkin olevani jossain seitsemänkymmentä- tai kahdeksankymmentäluvulla vai milloin ne tulivat muotiin.
Tosiasiassa olen melkein aina kokenut olevani parhaassa iässä, eikä tämä kokemus ole vieläkään ihan hukassa. Numerot vain tuntuvat liian suurilta. On elämänkokemusta ja luovuutta, on aikaa tehdä mitä haluaa ja vielä jonkin verran voimia toteuttaa toiveitaan. On ystäviä eri elämänvaiheista, vaikka ei yhteyksiä tule niin pidettyäkään kuin toivoisi. Työn ja vapaa-ajan suhde on melkein ennallaan, mutta kukaan ei puhalla niskaan eikä mittaa suorituksia, ellen minä itse tee sitä. Itseäänkin kohtaan osaa olla armollisempi. Ehkä tästä siis kuitenkin selvitään hengissä. Olihan lehdessä juuri joku 105-vuotias, joka on vasta äskettäin lopettanut työnteon. Parhaat vuodet saattavat siis olla vielä edessäpäin.
