Kirjoittanut
Raamatun ihmiset ilmaisevat jumalasuhdettaan ja ihmisyyttään varsin eri tavoin.
Siellä on Daavid, joka tanssii rajusti Herran edessä, kun liiton arkkua tuodaan. Riemu raikuu ja torvet soivat. Siellä on Daavid, joka paastoaa ja viettää yönsä maaten paljaalla lattialla.
Siellä on Hannan hiljainen rukous Silossa. Hän rukoilee pitkään. Huulet liikkuvat, mutta ääntä ei kuulu. Sieltä löytyy Elia kinsteripensaan juurella itselleen kuolemaa toivottaen. Siellä ovat korahilaiset laulamassa: ”Herra, miksi olet hylännyt minut, miksi kätket minulta kasvosi?” (Ps. 88)
Sieltä löytyy kansanjoukko kasvoilleen kumartuneena temppelin esipihalla. Siellä on Mooses rukoilemassa kädet koholla Aaronin ja Hurin tukemana. Siellä on Mooses Aaronin kanssa kasvonsa maahan painaen. Siellä näkyy Salomo sekä seisomassa että polvistuneena Herran alttarin äärellä kädet kohotettuna taivasta kohti. ”Tämän vuoksi minä polvistun Isän eteen”, kertoo Paavali eräästä rukousasennostaan (Ef. 3:13).
Raamatussa ovat rakkausateriat, laulut, ilmestykset, puhe kielillä ja sen tulkinta, öljyllä voitelu ja kätten päälle paneminen. On ylistystä, palvontaa, synnintunnustusta, Herran siunausta ja Isä meidän -rukousta. Rukoillaan yksin ja yhteen ääneen, riemuiten suurella joukolla tai yksinäisyyteen vetäytyen. On Jeesus rukouskävelyillään, Mooses sauvoineen, Elia ja Elisa viittoineen, Hesekiel kantamuksineen, Agabus jalat Paavalin vyöllä sidottuina ja Israel sotaan menossa ylistäjien johdolla.
Ihmiset ovat täynnä iloa, voimaa, Pyhää Henkeä. On itkua itkevän kanssa, toisen kuorman kantamista, haavojen lääkitsemistä ja riivaajien ulosajoa. On rukousta kuningasten ja esivallan puolesta, lähetysmatkojen puolesta ja harhaoppeja vastaan. On anomista hengellisen viisauden ja ymmärryksen saamiseksi. On paastoa ja juhla-ateriaa. On oppilaita istumassa opettajansa jalkojen juuressa.
Raamatun esikuvallisuus ja vuosisatainen omasta ympäristöstä nouseva kulttuuriperintö näkyvät aikamme erilaisten jumalanpalvelusmuotojen erilaisuutena. Jumalasuhdetta ja ihmisen osaa ilmaistaan hyvin eri tavoin. 70 maassa yli 60 000 seurakuntaa tutkinut Seurakunnan luontainen kasvu (SLK) vetää havainnoistaan mielenkiintoisia johtopäätöksiä. Laadullisesti terveiden seurakuntien jumalanpalvelusmuodot ovat tavattoman erilaisia. Muodolla ei ole varsinaisesti väliä. Olennaista on se, onko jumalanpalvelus läsnäolijoille innoittava kokemus.
”Koska eri ihmiset kokevat erilaiset jumalanpalvelusmuodot ’innoittavina’, moninaisten jumalanpalvelusten joukossa ei ole oikeaa eikä väärää. Tarvitsemme erilaisia seurakuntia erilaisine tyyleineen palvellaksemme laajaa erilaisista ihmisistä koostuvaa mosaiikkia, josta nykyinen maailma muodostuu.” (SLK)
Tylsän jumalanpalveluksen kestäminen ei ole kristillinen hyve. Muotojen, opetuksen, rukouksen ja ylistyksen kokonaisuuden on tarkoitus olla sellainen, ettei jumalanpalvelusta halua jättää väliin, koska se on itselle ja koko jumalanpalvelusyhteisölle ajankohtainen, tarkoituksenmukainen ja arjen uskonvaellusta kannatteleva.
