Irakilaisempi kuin luulit: Gilgamesh, Raamattu ja Kristus

Tänään haluaisin jakaa vielä viimeiset ajatukseni Gilgamesh-eepoksesta. Kuten aiemmin on todettu, Gilgamesh-eepoksessa on selviä yhtymäkohtia Raamatun kertomusten kanssa. Erityisesti vedenpaisumuskertomus on hyvin samantapainen. Tämä herättää sekä historiallisia että teologisia kysymyksiä, joiden populaaritasoinen muotoilu saattaa kuulostaa vaikkapa seuraavanlaiselta: Eikö olekin niin, että Raamattu on parituhatta vuotta vanha satukirja, jonka myytit on kopioitu muinaisilta pakanakansoilta? Eikö siis ole järjetöntä puhua Raamatusta Jumalan sanana?

Näihin suuriin kysymyksiin vaadittaisiin pitkä ja perusteellinen vastaus, mutta lyhytkin versio on mahdollinen. Ensinnäkin on varottava yleistyksiä: Raamatussa on lukuisia eri kirjoja, lähteitä, kirjoittajia ja tyylilajeja. Raamatussa saattaa siis hyvinkin olla jokunen juutalainen versio muinaisen Lähi-idän erityisen suosituista myyteistä, mutta se ei tee siitä pelkkää satukirjaa: suuri osa siitä on jotain aivan muuta, nimittäin Israelin kansan historiaa, runoutta, profetioita, Jeesuksen elämän ja alkukirkon historiaa, kirjeitä, jne.

Kutakin Raamatun kirjaa kannattaa lukea historiallisessa kontekstissaan ja tyylilajin mukaisesti. Sen lisäksi Raamattua voi ja kannattaa lukea myös hengellisesti, sillä niin sitä on aina lukenut ja lukee se kansa, jonka piirissä se on syntynyt. Jumala voi puhua ihmisille sekä myyttien että historian välityksellä. Tieteellisen ja hengellisen lähestymistavan ei tarvitse sulkea toisiaan pois. Hyvä ja kokonaisvaltainen teologia ottaa huomioon molemmat.

Kristinuskon alusta asti kristityt ovat lukeneet Vanhaa testamenttia Kristus-uskonsa valossa. Kristus on nähty Vanhan testamentin toivon ja toisaalta myös pakanoiden uskonnollisen kaipuun täyttymyksenä. Siksi luin myös Gilgamesh-eeposta kristittynä Kristus mielessäni. Tästä perspektiivistä käsin muutama teema muinaisesta eepoksesta pomppasi esiin erityisen painokkaasti.

Ensimmäinen näistä oli kysymys kuolemattomuudesta, jota käsittelin jo aiemmassa blogissani. Gilgamesh ei löytänyt kuolemattomuuden lääkettä, mutta Kristus puhui siitä, että joka syö hänen lihansa ja juo hänen verensä, elää ikuisesti (Joh. 6:51-58). Viimeisellä ateriallaan Kristus antoi opetuslapsilleen leivän ja viinin ja kutsui niitä ruumiikseen ja verekseen (Luuk. 22:19-20). Yksi varhaisimmista kristityistä, Ignatios Antiokialainen, kirjoitti eukaristian eli ehtoollisen olevan ”kuolemattomuuden lääke, vastamyrkky, jonka vaikutuksesta emme kuole, vaan elämme ikuisesti Jeesuksessa Kristuksessa.” (Ign. Ef. 20:2)

En voinut olla ajattelematta eukaristiaa, kun luin Gilgamesh-eepoksen toista taulua, jossa Enkidulle tarjotaan leipää ja viiniä ja sanotaan: ”Syö leipää, Enkidu, jumalten ruokaa, / juo viiniä, Enkidu, kuninkaiden juomaa.” (Gilgamesh 2:13) Juuri tätä saamme nauttia alttarin sakramentissa: ihmiseksi tulleen Jumalan meille tarjoamaa ruokaa, kuninkaiden kuninkaan juomaa! Kun Enkidu oli syönyt, hänen ”mielensä riemuitsi ja hän lauloi” (2:14). Niin teemme mekin, ja syystä! Panis angelicus fit panis hominum – enkelten leivästä tulee ihmisten leipää!

Toinen kohta, joka ei voinut olla synnyttämättä mielleyhtymää Kristukseen, on eepoksen kuudennessa luvussa, kun Gilgamesh kysyy Ishtarilta: ”Kuka sulhasistasi rakasti sinua aina? Kuka rakastajistasi taivaisiin nousi?” (6:11) Alkuperäiskontekstista riippumatta teksti puhuttelee nykyihmistä, jolle ikuinen ja uskollinen rakkaus on yhä vieraampaa. Se puhuttelee myös kristittyä, joka uskoo Kristuksen olevan ylösnoussut ja taivaaseen astunut Sulhanen, joka rakastaa morsiantaan eli ekkleesiaa (kirkkoa/seurakuntaa) ikuisella rakkaudella (ks. esim.  Matt. 25:5, Mark. 2:19, Joh. 3:29, 2. Kor. 11:2, Ef. 5:25).

Gilgamesh-eepoksen mukaan Gilgameshissä oli ”kaksi osaa jumalaa, ihmistä yksi” (1:12). Kristinuskon mukaan Kristus taas oli kokonaan ihminen ja kokonaan Jumala. Eepos kysyy: ”Kuka voisi kisata kuninkuudesta, sanoa Gilgameshin tavoin: ’Minä olen kuningas’?” (1:12) Kristitty sanoo: taidanpa tietää!