Kirjoittanut
Emil Anton on suomalais-irakilainen katolinen teologian tohtori. Hänen viimeisin suomenkielinen kirjansa on Katolisempi kuin luulit: Aikamatkoja Suomen historiaan (Kirjapaja 2017).Viime viikolla kerroin yleisellä tasolla ihmiskunnan esikoisteoksesta, Gilgamesh-eepoksesta, joka pysyi muinaisen Lähi-Idän perusteoksena jopa noin 2000 vuotta. Toisen maailmansodan jälkeen Gilgamesh on tehnyt paluun maailmankirjallisuuden ja populaarikulttuurin näyttämölle yhä useampien käännösten ja erilaisten vapaiden taiteellisten tulkintojen ansiosta. Ja kun eepoksen sisältöön tutustuu, voi hyvin ymmärtää, mihin sen vetovoima perustuu. Seksiä, seikkailuja, kuolemaa ja kyyneleitä – Gilgameshissa on kaikki moderninkin bestsellerin ainekset. Samalla teoksessa on läsnä myös syvempi filosofinen ja uskonnollinen taso, ennen kaikkea kysymys kuolemasta ja ikuisesta elämästä.
Eepoksen päähenkilö Gilgamesh, ”kaksi osaa jumalaa, ihmistä yksi”, oli ”muita kuninkaita suurempi”, ”vahva, tietävä ja viisas”, ”urhea Urukin poika”, joka ”näki salatut, löysi kätketyt, toi tarinan ajoilta ennen Tulvaa”, ”rakensi Tulvan tuhoamat temppelit, palautti maailmaan järjestyksen”. Tämä suuri Urukin kuningas kuitenkin sorti alaisiaan muun muassa makaamalla jokaisen naimisiin menevän neitsyen kanssa ennen sulhasta, ”hän ei säästä neitoa sulhaselle”. Morsianten valitus kuului jumalten korviin. (ks. 1:1-23)
Jumalat vastasivat huutoon luomalla villin ja vahvan Enkidun tuomaan Urukiin rauhan. Gilgamesh kesyttää Enkidun lähettämällä hänen luokseen prostituoidun, joka ”teki villimiehelle naisen työtä [–]; kuusi päivää, seitsemän yötä” he rakastelivat, kunnes Enkidu oli ”saanut kyllin”. (ks. 1:24-50) Ilotyttö toi Enkidun Urukiin, missä Enkidu pyrki estämään Gilgameshin pääsyn nuorenparin häätaloon: ”kun he painivat, tömisi tanner”, ”Gilgamesh ja Enkidu puskivat kuin härät” (2:28-29). Painin päätteeksi Gilgamesh ja Enkidu tulivat tovereiksi, ja myöhemmin Gilgameshin äiti hyväksyi Enkidun vielä ottopojakseen.
Gilgameshin ja Enkidun suuri yhteinen sankariseikkailu suuntautuu Libanonin vuoristoon ja myyttiseen setrimetsään, missä he taistelevat hirviömäistä metsänvartijajättiläistä Humbabaa vastaan ja lopulta armon anelemisesta huolimatta leikkaavat hänen päänsä irti (eräät Lähi-Idän ryhmät käyttävät tätä teloitustapaa edelleen, kuten olemme saaneet huomata…). Sankarit palaavat kotiin, ja siellä pidetään juhlat, mutta jumalat päättävät, että rangaistuksena Humbaban surmaamisesta toisen sankareista, Enkidun, on kuoltava.
Tästä alkaakin eepoksen syvällisin osio, joka käsittelee kuoleman tragediaa ja koskettaa siten suoraan jokaista ihmistä. Enkidu kuolee vuoteeseensa, ja suuri Gilgamesh joutuu kohtaamaan elämän rajallisuuden. Ensin sitä on vaikea hyväksyä. Karut luonnonlait kuitenkin pakottavat antautumaan. ”Enkidu, jota rakastin kovin, joka kulki kanssani vaivojen halki; ihmisten kohtalo tavoitti hänet. Kuusi päivää ja seitsemän yötä minä itkin häntä, en antanut haudata häntä ennen kuin hänen nenästään putosi mato.” (10:16-17)
Tämä on pysäyttävää luettavaa. 4000 vuoden välimatka kuroutuu hetkessä umpeen. Joskus hamassa muinaisuudessa ihmiskunta havahtui ensimmäisen kerran kuolevaisuuteensa, mutta sama eksistentiaalisen kriisin hetki toistuu jokaisen kuolevaisen elämässä. Gilgamesh kuvaa tätä seuraavasti: ”Minä pelästyin kuolemaa ja juoksin tasangolla; toverini kohtalo painoi minua. [–] Kuinka voisin vaieta, kuinka rauhoittua? Toverini, jota rakastin, on muuttunut saveksi! [–] Enkö minäkin hänen laillaan mene vuoteeseeni nousematta enää koskaan, enää milloinkaan?” (10:18-19)
Niin. Onko meidänkin jonain päivänä käytävä makuulle niin, ettemme enää koskaan nouse ylös? Siinä meille todella suuri kysymys muinaisesta Mesopotamiasta. Usein elämme vain tätä hetkeä ja työnnämme ajatuksen kuolemasta syrjään, ikään kuin sitä ei olisi. Mutta Gilgamesh tajuaa kysyä: ”Kuolenko minäkin? Enkö ole kuin Enkidu?” (9:1) Ajatella, että näitä sanoja on pohdittu kymmenien ja kymmenien sukupolvien ajan, vaikkapa 1200-luvulla eKr., 1000-luvulla eKr., 800-luvulla eKr., ja 500-luvulla eKr., ja nyt nämä ihmiset ovat kaikki olleet kuolleina jo reilusti yli 2000 vuotta. Se asettaa asioita perspektiiviin. Elämämme on todella lyhyt. On syytä vakavasti miettiä, mitä sillä teemme. Samalla on pakko kysyä, onko kuolema kaiken loppu. Onko siitä ulospääsyä? Onko kuoleman jälkeen enää mitään, voiko ihminen saavuttaa kuolemattomuuden? Ensi viikolla palaamme tähän kysymykseen Gilgameshin ja sen seuraajan, Raamatun valossa.
