Irakilaisempi kuin luulit: idän kirkon kristologia ja sen ensimmäinen sekä viimeinen suuri teologi

Viime viikkoina olemme luoneet yleiskatsauksen Irakin historialliseen kirkkoon, itäsyyrialaiseen idän kirkkoon. Olen kertonut, että Serafim Seppälä on suomentanut tämän kirkon kahden suurimman askeetin ja mystikon, Iisak Niniveläisen ja Johannes Viiniköynnöksen kirjoituksia 600-700-luvuilta. Munkki Serafimin lisäksi Suomessa on kuitenkin myös toinen syyrian kielen ja kirkkohistorian mestari, jonka ansiosta voimme nyt päästä käsiksi idän kirkon ensimmäisen ja viimeisen suuren teologin kirjoituksiin. Tarkoitan Göttingenin yliopiston emeritusprofessori Jouko Martikaista, joka on kääntänyt tai tarkistanut syyriasta Afrahat Persialainen Viisaan (k. 345) teoksen Uskon monet värit (Kirjapaja 2008) sekä Abdisho bar Berikhan (k. 1318) kirjan Helmi: Kristinuskon totuudesta (Väyläkirjat 2018).

Näiden kahden itäsyyrialaisen isän välillä on tuhat vuotta: edellinen kirjoitti 300-luvulla, jälkimmäinen 1300-luvulla. Edellinen kuului niin sanottuihin liiton lapsiin, varhaiseen syyrialaiskristilliseen askeettiyhteisöön; jälkimmäinen taas oli Nisibisin metropoliitta eli piispa. Nisibis (nyk. Turkin Nusaybin) oli historiallisesti itäsyyrialaisen kirkon tärkein koulutuskeskus; sen kuuluisa monitieteellinen oppilaitos kukoisti erityisesti 500-luvulla. Itäsyyrialainen teologia ja raamatuntulkinta seurasi pääasiassa niin sanottua antiokialaista koulukuntaa, jonka arvovaltaisin nimi oli Theodor Mopsuestialainen (k. 428). Antiokian koulukunnan erityispiirteitä olivat Raamatun historiallisen merkityksen ja Kristuksen todellisen ihmisyyden korostus, kun taas kilpaileva Aleksandrian koulukunta Egyptissä korosti Kristuksen jumaluutta ja Raamatun allegorisia eli vertauskuvallisia merkityksiä.

Koulukunnat joutuivat törmäyskurssille 400-luvulla, kun Theodor Mospuestialaisen oppilas Nestorios valittiin Konstantinopolin eli uuden Rooman patriarkaksi. Hän sai Aleksandrian patriarkan Kyrilloksen provosoitumaan ja lopulta syyttämään häntä harhaopista. Pintatasolla kiista koski sitä, tulisiko Neitsyt Mariaa kutsua Jumalan äidiksi (Kyrillos) vaiko ainoastaan Kristuksen äidiksi (Nestorios). Syvemmällä tasolla kiista koski sitä, oliko Kristuksessa Jumalan Sanan lihaksitulemisen jälkeen yksi (Kyrillos) vaiko kaksi (Nestorios) luontoa.

Nestorios tuomittiin harhaoppiseksi Kyrilloksen johtamassa Efeson kirkolliskokouksessa vuonna 431. Persian valtakuntaan kuulunut idän kirkko ei ollut edustettuna, ja koska se edelleen seurasi Nestorioksen opettajan Theodor Mopsuestialaisen (joka oli kuollut rauhassa ilman harhaoppisyytöksiä) teologiaa, sitä alettiin Rooman/Bysantin puolella pitää ”nestoriolaisena” eli harhaoppisena. Vasta suomennettu metropoliitta Abdisho kiteyttää idän kirkon vastauksen toteamalla tämän nimityksen olevan epäoikeudenmukainen, sillä Nestorios ei koskaan ollut idän kirkon patriarkka, eivätkä idän kristityt seuranneet Nestoriosta, vaan heille jo aiemmin välitettyä uskoa.

Itäsyyrialaisen opin mukaan Kristuksessa on kaksi luontoa yhdessä persoonassa, mikä on ortodoksis-katolis-protestanttisestakin näkökulmasta aivan oikein. Tämä tuli 1900-luvun jälkipuolen ekumeenisissa neuvotteluissa monille aikamoisena yllätyksenä. Vuonna 1994 paavi Johannes Paavali II ja itäsyyrialainen patriarkka Mar Dinkha IV allekirjoittivatkin historiallisesti yhteisen kristologisen julistuksen, joka teki lopun yli 1500 vuotta kirkkoja erottaneesta teologisesta kiistasta. Nyt meillä lännen kristityillä on entistä enemmän syytä perehtyä idän kirkon henkiseen perintöön. Ei siis muuta kuin Afrahatia ja Abdishoa lukemaan!

—

Emil Antonin Päivän blogin kuulet Radio Deissä torstaisin kello 8.45.