Kirjoittanut
Emil Anton on suomalais-irakilainen katolinen teologian tohtori. Hänen viimeisin suomenkielinen kirjansa on Katolisempi kuin luulit: Aikamatkoja Suomen historiaan (Kirjapaja 2017).Tänään aion kertoa teille Irakin historiallisesta kirkosta, idän kirkosta. Kun sanon idän kirkko, monet varmasti ajattelevat ortodoksista kirkkoa, mutta sehän on Lähi-idästä katsottuna aivan läntinen, Bysantin imperiumin kirkko. Idän kirkko sen sijaan tarkoittaa Eufrat-joen itäpuolella, Persian valtakunnan alueella järjestäytynyttä syyriankielistä kirkkoa, jonka johtavan piispan istuin oli sassanidien pääkaupungissa Ktesifonissa ja muslimivallan aikana aivan Ktesifonin viereen perustetussa Bagdadissa.
Tällä kirkolla on monta nimeä, enemmän ja vähemmän onnistuneita. Vanhoissa teksteissään se kutsuu itseään useimmiten idän kirkoksi. Tutkimuksessa sitä kutsutaan myös idän apostoliseksi kirkoksi tai itäsyyrialaiseksi kirkoksi. Sitä on kutsuttu myös persialaiseksi tai nestoriolaiseksi kirkoksi. Asiaa vaikeuttaa entisestään se, ettei tämä kirkko ole säilynyt meidän päiviimme yhtenä kirkollisena yksikkönä, vaan se on mutkikkaiden vaiheiden jälkeen jakaantunut eri haaroihin. Suurin niistä on kaldealaiskatolinen kirkko, joka on täydessä yhteydessä katolisen kirkon kanssa. Lisäksi on idän assyrialainen kirkko ja vanha idän kirkko. Osa näiden vanhojen kirkkojen jäsenistä on kääntynyt protestanttisuuteen, joten on olemassa myös assyrialainen evankelinen kirkko ja assyrialainen helluntailainen kirkko.
Kun halutaan ymmärtää, miksi idän kirkko putosi pois lännen kirkkojen yhteydestä ja tietoisuudesta, on tajuttava, että Bysantti ja Persia olivat vihollisvaltakuntia, jotka olivat jatkuvasti sodassa keskenään. Niinpä idän kirkosta ei osallistuttu lännessä 400-luvulla pidettyihin kirkolliskokouksiin, vaan se piti omat kirkolliskokouksensa, joissa vahvistettiin kirkon autonomia ja Ktesifonin patriarkan auktoriteetti.
Vaikka idän kirkko on vanhoista kristillisistä kirkoista ehkä kaikkein huonoiten tunnettu, se oli keskiajalla itse asiassa maailman laajimmalle levinnyt kirkko. Uskomatonta mutta totta: idän kirkko ei suinkaan kuihtunut siihen, että arabit valloittivat Lähi-idän, vaan se suuntasi lähetystyönsä yhä päättäväisemmin itään ja evankelioi Keski-Aasian kansoja niin, että vielä 1200-1300-lukujen vaihteessa se oli läsnä aina Kyprokselta Kiinaan ja Jerusalemista Intiaan asti ja kattoi ehkä 10-15 % maailman kristityistä. Piispanistuimia oli noin 200.
Erityisen kunnioitettavan tästä kirkosta tekee se, ettei se koskaan ole missään ollut valtionkirkko, vaan aina vähemmistössä ja usein vainottuna. Maantieteensä takia idän kirkon intellektuaalinen historia on myös hyvin mielenkiintoinen ja kovin erilainen kuin lännessä, sillä keskustelukumppaneina olivat pitkin historiaa mm. zarathustralaiset, jakobiitit, muslimit, buddhalaiset ja jopa manikealaiset.
Mitä tälle lähes koko Aasiaan levittäytyneelle kirkolle sitten oikein tapahtui, kun tänään siitä ei tunnu näkyvän jälkeäkään? Lyhyt vastaus on se, että turkkilaismongolilainen valloittaja Timur Lenk tuhosi sen lähes kokonaan 1300-luvulla. Jäljelle jäivät ainoastaan Intian Keralan Tuomas-kristityt ja Pohjois-Irakiin keskittyneet mesopotamialaiset kristityt. Patriarkaatista tuli perinnöllinen yhden suvun virka, mikä merkitsi idän kirkon dramaattista alennustilaa. Seuraavina vuosisatoina koettiinkin hyvin monimutkainen skismojen ja unioneiden sarja, joka johti nykyisten niin sanottujen assyrialaisten ja kaldealaisten kirkkojen ja kansojen syntyyn. Tätä tarinaa ei ole suomen kielellä vielä juuri kerrottu, mutta ensi viikolla kerrotaan!
—
Emil Antonin Päivän blogin kuulet Radio Deissä torstaisin kello 8.45.
