Kirjoittanut
Emil Anton on suomalais-irakilainen katolinen teologian tohtori. Hänen viimeisin suomenkielinen kirjansa on Katolisempi kuin luulit: Aikamatkoja Suomen historiaan (Kirjapaja 2017).Viime viikonloppuna jatkoin Jordaniaan tutustumista käymällä kahdella pelastushistoriallisesti erittäin merkittävällä paikalla, nimittäin Mooseksen kuolinpaikalla Nebonvuorella ja Jeesuksen kastepaikalla Jordanvirralla. Kun tajusin näiden paikkojen maantieteellisen läheisyyden, minulle valkeni aivan uudella ja konkreettisella tavalla kasteen ja koko kristinuskon merkitys. Juuri Jordanvirran ylitys merkitsi exoduksen huipentumaa, luvattuun maahan pääsemistä, Abrahamin siemenelle annetun lupauksen täyttymistä.
Vastaavasti kun valittu kansa oli Irakin pakkosiirtolaisuudessa, profeetat julistivat uutta exodusta. Fyysisellä tasolla profetiat toteutuivat kehnonlaisesti, joten Jumalan kansan katse alkoi hiljalleen kääntyä hengellisiin. Kun Johannes alkoi upottaa ihmisiä Jordanvirtaan, sen merkityssisältönä oli nimenomaan uusi hengellinen exodus, vanhan elämän eli synnin orjuuden jättäminen taakse ja uuden elämän alku. Kristus liitti oman kohtalonsa tähän kasteliikkeeseen ja lähetti lopulta opetuslapsensa viemään sitä kaikkeen maailmaan, ja niin vain tämä Jordanvirralta alkanut kasteliike elää ja leviää edelleen, lähetyskäskyn lupauksen mukaisesti ”maailman loppuun asti”. Omassa kasteessamme meidät ikään kuin upotettiin Jordaniin, jotta tulisimme uudistetun Israelin ja taivaallisen Jerusalemin kansalaisiksi. Meissä kristityissä on siis Jordanvirran lähtemätön merkki. Roomalaiskirjettä mukaillen Luther muistutti hienosti siitä, että voimme vaikka joka päivä palata kasteeseemme, haudata vanhan minämme ja aloittaa uudelleen.
Roomalaiskirje tuli mieleeni myös, kun palestiinalaistaustainen arabianopettajani sanoi, ettei ole koskaan käynyt Jordanvirralla, sillä se on hänelle verenpunainen joki. Niin monet ovat kuolleet siihen historian eri sodissa. Ajattelin hiljaa mielessäni, että kuoleman joki se totisesti onkin, mutta myös ylösnousemuksen. ”Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa (…) näin meidät haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista. (Room. 6:3-4)
Jos lauantain vierailu Nebonvuorella ja Jordanvirralla oli vaikuttava kokemus, niin sitä oli myös sunnuntain irakilainen jumalanpalvelus eli kaldealaiskatolinen messu. Kuten olen aiemmin kertonut, suurin osa irakilaisista kristityistä on kaldealaiskatolisia, eli katolilaisia, jotka seuraavat idän assyrialaista liturgista perinnettä. Majapaikkani läheisyydessä sijaitseva kirkko oli aivan täynnä, kun siihen oli saapunut parisensataa näitä arabiaa ja arameaa puhuvia uskovia. Nämä kaksi kieltä vuorottelivat myös messussa ja sitä edeltäneessä rukoushetkessä. Yritin takoa päähäni ajatusta siitä, että tämä liturginen aramea (syyria) linkittää läsnäolevan seurakunnan suoraan läpi historian aina apostoleihin ja Jeesukseen asti, ja pidemmällekin.
Kaldealaiskatolisessa messussa on kielen lisäksi muutama muu erikoisuus verrattuna roomalaiskatoliseen tai kreikkalaiskatoliseen liturgiaan. Ensinnäkin musiikkityyli on aivan omanlaistaan, ja liturgiassa on sellaisia laulettuja osia, joita lännessä (johon Bysanttikin täältä katsottuna kuuluu) ei tunneta. Toiseksi rauhantervehdys on erilainen. Se lähtee alttarilta ja leviää läpi kirkkosalin, ei kättelemällä, vaan sulkemalla vierustoverin yhteen liitetyt kädet hetkeksi omien yhteen liitettyjen käsien sisään, raottamalla niitä sitä varten juuri sopivasti. Ele on todella sympaattinen ja myös kauniin symbolinen: rauha tulee eukaristiassa läsnäolevalta Kristukselta ja leviää hänen ruumiinsa jäseniin. Tästä puhui myös pappi arabiankielisessä saarnassaan, josta ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärsin yli puolet! Hän puhui siitä, että kirkko on uskovien yhteisö, Kristuksen ruumis, jota Kristus pyhittää sanallaan ja ruumiillaan. Hän haastoi sunnuntaikristittyjä, joille kirkkoon tuleminen on sosiaalinen juttuhetki ja jotka luulevat olevansa hyviä, kun eivät tapa ketään. Ok, et ehkä tapa, mutta rakastatko lähimmäistäsi? Tapatko kenties kielelläsi, puhumalla pahaa? Pappi puhui Kristuksen uhrista, jonka tarkoitus on tehdä meistäkin murrettua leipää muille.
Onkin mielenkiintoista, että sekä ”uhri” että ”ehtoollinen” on arabiaksi qurban, sama sana kuin heprean korban (Mark. 7:11) eli temppeliuhri, jonka väärinkäytöstä Jeesus varoittaa evankeliumissa. Irakilaisen papin viesti oli sama kuin Jeesuksen: ei auta käydä qurbanilla, jos samalla tekee tyhjäksi Jumalan sanan.
