Isä meidän – meidän Isä!

Kristittyjen Jumala on elävä.  Hän ei ole ailahtelevainen tai arvaamaton. Hän ei ole hirmuhallitsija, jota tulee lepytellä, niin kuin esi-isien henkiä lepytellään. Hän ei ole kylmä vaa´an käyttäjä, joka punnitsee tekomme ja laskee kohtalomme. Hän ei jätä meitä lain alle tavoittelemaan jälleensyntymisen loputtoman ketjun päättymistä. Tämä kaikki on uskonnollisuutta, ei kristinuskoa. Uskonnollisuus on epäjumalille uhraamista, suorastaan uhraamista riivaajille. (1. Kor 10:20)

Elävä Jumala on kyllä pyhä ja pelottava. Mutta hän ei ole arvaamaton tai saavuttamaton. Eikä hän ole tuntematonkaan, sillä hän on ilmoittanut itsensä ihmiskunnalle, tehnyt nimensä tunnetuksi. Hänen pyhyytensä ja vihansa on kuin kuluttava tuli: ”Katso, Herra saapuu tulenlieskassa, hänen vaununsa ovat kuin pyörretuuli. Hänen vihansa purkautuu tulenhehkuna, hänen jyrinänsä liekkeinä. (Jes. 66:15) Hyvän ajan kristityiltä tahtoo puuttua Jumalan pyhyyden tunto. Kun ei ole pyhää Jumalaa, ei ole syntiäkään. Kun ei ole syntiä, ei ole tarvetta sovitukselle. Uskon sisältönä toimii oma napa ja hyvinvointi; tunnelmointi ja itse luotu ”jumalakuva”. Kansalta kysytään, millaisen jumalan se haluaa. Tuunaa itsellesi kirkko!

Jos Jumala ei ole pyhä, ei hän ole Isäkään.

Onneksi hänen rakkautensa syntistä kohtaan on vielä suurempaa, palavaa ja tulista: ”Rakkaus on väkevä kuin kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela. Sen hehku on tulen hehkua, sen liekki on Herran liekki. Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa…” (Laul. 8:6-7) Jumalan rakkaus on ansaittu Golgatan ristillä. Turha siis kiivetä uskonnollisuuden tikapuita noutamaan sitä taivaasta. ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” (1. Joh. 4:10) Jeesus sanoi, että kun tunnemme hänet, opimme tuntemaan myös Isän. (Joh. 14:7)

Pyhä Jumala on Isä heikoimmallekin, joka turvautuu Jeesukseen. Hän tahtoo olla Jumalamme. Vain hänen nimensä huokaus ja kuulolla on koko taivaan valtakunta.

Kristinusko ei ole uskonnollisuutta vaan aivan jotakin muuta.

Se on ainoan elävän Jumalan lapsena elämistä. Luottamusta ja turvallisuutta, koska me tunnemme hänet, johon uskomme. Jeesus opetti meitä rukoilemaan, niin kuin lapsi rukoilee isäänsä: ”Abba; isi…”

Uutta raamatunkäännöstä tekemässä ollut kirjailija Lassi Nummi ehdotti, että Isä meidän -rukouksen alku pitäisi kääntää: ”Isä, meidän Isä”. Raamatunkäännöskomitea ehdotti muotoa: ”Isä, meidän taivaallinen Isämme”. Lopulta päädyttiin kuitenkin vakiintuneeseen, keskiajalta saakka lausuttuun latinalaiseen muotoon ”Pater noster…”

Ansaitsemmeko kutsua Jumalaa Isäksemme? Jesaja tunnustaa rehellisesti, millaisia me olemme: kuin tahrattu vaate, kuin lakastuneita lehtiä, joita tuuli heittelee. Kukaan ei huuda avukseen Herran nimeä, kukaan ei herää pitämään hänestä kiinni. Mutta toivo on siinä, että Herra itse armahtaa, tulee lähelle, ottaa omakseen. Sillä: ”Olethan sinä, Herra, meidän isämme; me olemme savi, ja sinä olet meidän valajamme, kaikki me olemme sinun kättesi tekoa.” (Jes. 64:8) – Jesajan huokaus kuultiin, Vapahtaja tuli ja sovitti syntimme. Meillä on Isä.

Uskomalla Jeesukseen, ja luottamalla syntien anteeksiantamukseen hänen veressään, me ylistämme Jumalaamme kaikkein kauniimmin.

Artikkeli on Elämä-lehden 1/2021 pääkirjoitus