Kirjoittanut
Erkki-isäni syntyi kuopiolaisen tehdastyömiehen Jooseppi Happosen ja tämän Maria-vaimon perheeseen. Lapsilauma koostui seitsemästä veljeksestä. Pojat lie olleet yhtä vilkkaita kuin erään toisen samankokoisen, paljon tunnetumman veljessarjan viikarit, joista Aleksis Kivi on kertonut.
Isäni kertoi, että heidän kotinsa sijaitsi Kuopion torin laidalla, täsmälleen nykyisen Sokoksen katetun käytävän paikalla. Maria-mummini kävi iltaisin siivoamassa rautakauppa Carlssonin tiloja.
Ukki ahersi Haapaniemellä Saastamoisen rullatehtaalla sirkkelimiehenä.
Köyhän perheen poikana isäni aloitti työnteon kuusitoistavuotiaana. Opinhaluinen nuori mies pääsi myyjäharjoittelijaksi parinkymmenen kilometrin päähän Siilinjärvelle pieneen osuuskauppaan. Koti-ikävä vaivasi nuorukaista, joka vain viikonloppuisin pääsi käymään kotonaan Kuopiossa.
Työskentely myyjänä rautakaupassa antoi myöhemmin lisäkoulutusta liike-elämästä kiinnostuneelle nuorukaiselle.
Aino-äitini ja isäni perustamaan perheeseen syntyi neljä lasta.
Isäni päästyä nahkapukineita valmistaneen Satanahka Oy:n tehtaanedustajaksi perheemme elintaso kohentui. Isän myyntialuetta oli lähes koko Suomi, joten hän joutui olemaan usein viikot poissa kotoa. Muistan, miten kovasti kaipasin isää. Kun vihdoin perjantai-iltaisin auton valot kääntyivät kotipihaamme, olin tavattoman iloinen, että viikonvaihde isän kanssa oli edessä. Lähes kaikki koululomani halusin kulkea isäni mukana hänen myyntimatkoillaan.
Isäni halusi hyvittää poissaoloaan tuomalla matkoiltaan usein jotakin yllätyksellistä. Lappiin ulottuvilla liikematkoillaan hän kävi usein Ruotsin puolella Haaparannassa, jossa saattoi ostaa poikia kiinnostavia sähkötoimisia leikkiautoja. Suomessa ei vielä juurikaan 1950-luvulla ollut sellaisia. Myöhemmin isäni hankki minulle vaihdepyörän ja pian mopedin.
Isäni ymmärsi myös tukea musiikkiharrastustani. Sain valita itselleni harmonikan kuopiolaisesta musiikkiliikkeestä. Kotonani kävi meitä lapsia opastamassa taitava saksalainen pianonsoitonopettaja.
Mitäpä isä ei tekisi ilahduttaakseen poikaansa? Aloittaessani opiskeluni Jyväskylän yliopiston opettajainvalmistuslaitoksella isäni osti käyttööni parin vuoden ikäisen Mercedeksen, jotta käyntini kotona Kuopiossa helpottuisi. Liikemiesperheen taloustilanteiden vaihteluista sain kipeän muiston, kun isäni joutui ilmoittamaan vuoden kuluttua, että auto oli myytävä, koska hänen myyntiansionsa olivat tilapäisesti huonontuneet.
Isäni ei oma-aloitteisesti pyrkinyt ohjailemaan minua ammattiin tai puolison valintaan liittyvissä seikoissa. Kaiken aikaa hän keskustellessamme suostui kuitenkin opastamaan elämän suurissa ratkaisuissa, mutta yleensä vasta kun itse hänen neuvojaan pyysin. Hän antoi tilaa ja väljyyttä kasvaa ja kehittyä lapsena, murrosikäisenä ja nuorena aikuisena, mutta oli aina käytettävissä, kun häntä tarvitsin. Saatuani oman puolison ja lapsia mieluusti kyselin ja kuuntelin arvokasta henkistä pääomaa elämänkokemustensa kautta omaksunutta isääni.
Muistelen isääni kiitollisuudella eniten siksi, että hän ohjasi ja kannusti meitä lapsiaan jo varhain turvautumaan Jumalaan kaikissa elämän vaiheissa. Pyhäkoulussa, nuorten leireillä ja seurakunnassa opin rakastamaan Jeesusta.
Nyt kun häntä ei enää ole ollut kymmeneen vuoteen, isäni arvo ja merkitys on kaiken aikaa mielessäni kasvanut. Kaipaan häntä yhtä lailla kuin pikku poikana, kun odotin hänen palaavan kotiin työviikon jälkeen.
