Kirjoittanut
Seurakuntalaisen vieraskynä-blogissa julkaistaan eri kirjoittajien kirjoituksia.Viime kuukauden löytöni on ollut ymmärrys siitä, että mikään yhteisö tai seurakunta ei voi kasvaa terveeksi ilman hengellisiä isiä (tai äitejä). Seurakunta ei käytännössä edes voi olla aidosti hengellinen yhteisö, ilman hengellistä vanhemmuutta. Mutta tavallisesti emme hahmota tämän ongelman olemassaoloa, koska messu/ tapahtumakeskeinen toimintatapa synnyttää meissä vaikutelman, että kaikki on kunnossa, silloin kun ihmisiä on riittävästi paikalla. Työntekijöinäkin oletamme että hengellinen ohjelma riittää. Tässä kirjoituksessa haluan tuoda esiin sen ajatuksen, että ilman hengellistä vanhemmuutta seurakuntakehosta puuttuu verisuonisto, jonka kautta elämä voisi levitä ihmiseltä toiselle.
Hahmotan tilanteen niin, että meillä Suomessa suurin osa seurakuntalaisista on hengellisesti alaikäisiä, vaikka seurakuntia johtavat oppineet pastorit ja opettajat. On seurakuntia, joissa panostetaan ohjelmaan, oppiin ja evankeliointiin, mutta silti monessa seurakunnassa on puute hengellisistä vanhemmista. Kysymystä siitä, miksi vanhemmuus ei kukoista seurakunnissa, ei pohdita. Paikalla voi kyllä olla pappi, maksettu “isä”. Asia ei varmasti ole näin huono kaikissa seurakunnissa, mutta useimmissa seurakunnissa ihmisten välisen hengellisen keskustelun pinnallisuus paljastaa ongelman olemassaolon. Puuttuu Jumalan pelko, Kristuksen tahdon etsintä.
Hahmotan, että aito hengellinen vanhemmuus on aina sivutuote Kristuksen seuraamisesta. Missä etsitään Kristuksen tahtoa, siellä on myös vanhemmuutta. Hengellinen vanhempi haluaa itse seurata Kristusta, ja hän pystyy ja haluaa auttaa toisiakin kasvamaan uskon kuuliaisuuteen. Silloin uskon kysymyksistä keskustelu on normaalia. Koska hengellinen vanhemmuus leviää vertaistuen kautta, mallittamalla, niin seurakunnan tilaisuuksille altistuminen tai opettaminen ei automaattisesti synnytä vanhemmuutta. Pastorin viran ongelma onkin usein siinä, että hän hengellisenäkin ihmisenä mallittaa enemmän pappeutta kuin hengellistä vanhemmuutta, ja siksi monet hänen tukemansa henkilöt suuntautuvat papeiksi. Terve hengellinen vanhemmuus ruohonjuuritasolla tuottaa taas Kristuksen opetuslapsia, joille Kristuksen seuraaminen on elämäntapa.
Luterilaisen kirkon tyypillistä julistusta on se, että “Jumala rakastaa, auttaa ja antaa anteeksi. Sinä saat luottaa Jumalaan.” Lasten evankeliumina se toimii. Mutta silloin kun tuosta sanomasta tehdään koko kirkon sanoma, seurauksena on ihmiskeskeinen evankeliumi, joka osatotuutena pysäyttää hengellisen kasvun. Syntyy seurakunta, jossa puhutaan armosta, mutta jossa kielletään Kristuksen herruus. Ei puhuta mitä on Kristuksen rakastaminen tai Kristuksen seuraaminen. Käytännössä silloin suuri osa ihmisistä ei edes ymmärrä parannuksen tekemisen välttämättömyyttä. He haluavat uskoa rakastavaan Jumalaan, mutta elävät silti kuin itse haluavat. He ovat ns. lihallisia kristittyjä, hengellisiä pikkulapsia, jotka syövät muiden valmistamia hengellisiä eineksiä.
Sen sijaan hengellinen ihminen on sellainen, joka kuulee Kristuksen kutsun seuraamiseen, Herrana ja pelastajana. Hän tekee parannuksen ja ottaa vastaan evankeliumin. Hänellä on halu kasvaa rukouksessa ja uskon kuuliaisuudessa. Ja opittuaan hengellistä matkantekoa Kristuksen kanssa, hänestä voi vuorollaan tulla hengellinen vanhempi, rinnallakulkija toiselle ihmiselle. Tällaisista ihmisistä Lutherkin puhui galatalaiskirjeen johdannossaan. Joita hän kaipasi, mutta ei löytänyt.
Mitä tapahtuu, kun hengellinen pikkulapsi, menee tiedekuntaan ja opiskelee siellä tullakseen papiksi. Omasta kokemuksestani ajattelen, että hän löytää sieltä usein perustelut omalle minäkeskeiselle teologialleen. Joskus minäkeskeisyys on pastorikeskeisyyttä, joskus sakramenttikeskeisyyttä, joskus se voi myös ilmetä ihmiskeskeisenä teologiana, jossa teologin rohkeudella ohitetaan ne kohdat Raamatusta, joissa Kristus kutsuu meitä kieltämään itsemme ja seuraamaan häntä. Ihmiskeskeinen teologia suhtautuu usein varauksella ajatukseen, että tavallinen ihminen voisi seurata Kristusta, tällainen ajatus leimataan helposti ylihengellisyydeksi. Kristuksen Herruuden painotus teologin elämässä vaihtuukin usein messun ja sakramenttien arvostukseksi. Tulee pappeja, jotka puhuvat armosta, mutta ovat itse lihallisia. Jotka ajattelevat, että Kristus alttarilla meidän edestämme on tärkeämpi kuin ylösnousseen Kristuksen seuraaminen.
Elämme kirkossa, jossa tietoa ja asemaa arvostetaan enemmän, kuin hengellisyyttä. Kuitenkin siksi juuri nyt voisi olla aika ottaa keskusteluun, miten hengellistä vanhemmuutta voitaisiin tukea, ja edistää näin myös hengellisten yhteisöjen ja kotien hyvinvointia. Olisi aika alkaa tehdä oikeita kysymyksiä. Synnyttääkö hengellisiä lapsia teologi vai hengellinen vanhempi? Kumpi on pohjimmiltaan tärkeämpää, kotien vai messuyhteisöjen hengellinen hyvinvointi? Mikä on tapa, miten voimme tukea hengellistä vanhemmuutta kodeissa? Ja huomata, että siellä missä on hengellistä kasvua, siellä on aina sanaan juurtuneita isiä ja äitejä. Ilman hengellistä isyyttä meillä ei ole ketään puolustamassa elämäntavallaan Jumalan sanan totuutta.
Hannu Vuorinen
Espoo
