Kirjoittanut
Samuli Siikavirta on pastori Suomen evankelisluterilaisessa lähetyshiippakunnassa. Hän on väitellyt Cambridgen yliopistossa Paavalin kasteteologian ja etiikan suhteesta.”Tuossa kuvassa nuo muurahaiset riitelevät, vähän niin kuin äiti ja isä”, selittää kolmevuotias nappisilmäinen poika eräässä Yhdysvaltain Keskilännen urbaaneista viidakoista.
Kristillisessä teiniäitien asuntolan ruokalassa on meluisaa, kun pienokaiset vauvoista kerhoikäisiin kirkuvat iltapalapuuhissaan ja äidit – jotkut vasta kahdentoista – opettelevat äitinä olemista. Elämän muutkin perusasiat ovat monella vielä hakusessa.
Tänä iltana teiniäitikeskuksen iltapalan tarjoilevat vapaaehtoiset luterilaisen seurakunnan pienryhmästä. He ovat kaikki valkoihoisia. Valkoisen keskiluokan hylkäämän keskikaupungin asuntolassa asuu vain mustaihoisia. Saman kaupungin samankielisillä asukkailla on eri murre, joka riippuu ihonväristä. Historian haavat aristavat yhä näkyvästi ja kuuluvasti. Tänä iltana normaalisti erillään pysyttelevät maailmat kohtaavat.
Pieni musta poika hakeutuu heti miesvapaaehtoisten seuraan. Iltapalan päälle on luettava ötökkäkirjoja. ”Hyyyyyyyyyyi, käännä sivua, käännä sivua!” veijari kirkuu ja kikattelee kauhunsekaisen riemullisesti nähdessään samat tutut öppiäiset kirjan sivuilla, joita on varmasti tullut selattua monena iltana tätä ennen. Vielä lukutaidoton tuntee jo kaikkien hyönteisten nimet ja kertoo niistä mielellään. Silti ne jännittävät. Lapsen iloinen olemus on valloittava. Ympärille kerääntyy uusien aikuisten fanijoukko.
Kaveri painautuu aivan kylkeen ja alkaa kirjaan keskittyessään samalla hypistellä lukijan jalkakarvoja.
Parin kirjan kuluttua äiti huomauttaa taustalta, että kohta olisi jo nukkumaanmenoaika. Välittömästi ilo muuttuu suruksi.
Miten voikaan pienen ihmisen silmistä vuotaa niin paljon kyyneleitä. Itku on äänetöntä, mutta eroamisen tuska huutaa alaspäin vääntyneiltä kasvoilta.
Taas on pikkumiehen palattava maailmaan, josta isät lähtevät ja loistavat poissaolollaan. Luojan kiitos on äidin syli, johon kiivetä turvaan. Apuäitejä on myös omaa äitiä opastamassa.
Mutta kuka saattaisi sieltä turvallisesti miesten maailmaan? Kuka täyttäisi poissaolon tyhjiön? Kuka näyttäisi maskuliinisuudesta esimerkkiä, jonka ei tarvitse viedä stereotyyppisesti jengeihin, huumeisiin ja vankilaan? Esimerkkiä, joka ei tuottaisi jälleen uutta isätöntä sukupolvea yksinhuoltajateiniäiteineen.
Mieheydestään poika kun ei koskaan pääse eroon. Se on kirjoitettuna hänen kromosomeihinsa. Sen toteuttaminen, etsiminen ja opetteleminen on hänen luonnossaan. Se on kuitenkin asia, jossa äiti ei yksin voi opastaa.
Vilkutan hyvästiksi. Pojan kosteat silmät, vilkaistuaan hetken, painautuvat nuoren äidin hartiaan.
