Iso tehtävä ja suuri näky annetaan savisiin käsiin

Työyhteisössäni on vinkeitä tyyppejä.

Yksi arveli, että hän lienee ainoa suomalainen, jolla on voimassa oleva ajokortti Pohjois-Koreassa. Fidan palveluksessa hän työskenteli tuossa suljetussa maassa kehittäen maan perunanviljelyä. Kylväjässä hän toimii kehitysyhteistyössä hankevastaavan sijaisena.

Toinen suunnitteli opiskeluvuosinaan ryhtyvänsä nykyajan meedioksi ja upposi henkimaailmaan aika syvälle. Opiskelukaverin uskoontulo muutti suunnan ja avasi armon. Kollegani päätyi lähetystyöhön maahan, jossa shamanismi ja henkien palvonta ovat arkipäivää.

Kolmas lähti perheineen Mongoliaan vuosituhannen vaihteessa tilanteessa, jossa maassa tiedettiin olevan pula aivan kaikesta. He pakkasivat matkatavaroihinsa jopa vessapaperia. Ulaanbaatarissa he pyörittivät raamattupiiriä autokoulun tiloissa. Tuosta raamattupiiristä syntyi seurakunta ja myöhemmin seurakuntien verkosto. Vuonna 2017 perustettiin Mongolian luterilainen kirkko.

Monet kollegani ovat olleet valmiita ottamaan riskejä lähtiessään kuin Aabraham, kohti tuntematonta. Usein se on tarkoittanut muiden ovien sulkemista ensin.

Samalla he ovat luottaneet siihen, että matkaa ei tarvitse tehdä yksin. Jumalan kutsuun vastaaminen on pakottanut heidät riippuvaiseksi Jumalasta, sillä itsessään he eivät ole hengellisiä jättiläisiä vaan ihan tavallisia ihmisiä.

Tämä onkin minusta kiehtovaa. Jo Raamatun alkulehdiltä näemme, että Jumala haluaa toteuttaa omaa suunnitelmaansa yhdessä ihmisen kanssa, vaikka hän tietää, että siihen vasta suuri riski liittyykin.

Aivan kuten parituhatta vuotta sitten, edelleen iso tehtävä ja suuri näky annetaan savisiin käsiin. Mutta lähettäessään sekalaisen opetuslasten joukon valloittamaan maailma kaiken mullistavalla evankeliumilla, Jeesus lupasi olla heidän kanssaan joka päivä, maailman loppuun asti. Tämä lupaus kantaa meitä monia aivan konkreettisesti.

Ja kun omat eväät tuntuvat riittämättömiltä, huomaan usein palaavani evankeliumin ruokkimisihmeeseen.

Jeesuksen opetettua ihmisiä iltaan saakka, väki tuli nälkäiseksi. Kun opetuslapset pähkäilivät tilannetta Jeesukselle, tämä tokaisi: ”Antakaa te heille syötävää”. Voin melkein kuulla Pietarin epätoivoiset ajatukset: mutta miten? Nälkäisiä oli tuhansia, lähimpään kylään oli matkaa ja rahat olivat vähissä.

Lopulta Andreas toi Jeesuksen luo pienen pojan eväineen. Jeesus otti pienen pojan pienet eväät ja siunasi ne. Jaettaessa eväitä ne riittivät valtavalle ihmisjoukolle.

Usein me kiinnitämme katseemme siihen, mitä meiltä puuttuu. Tämä Raamatun paikka kääntää mielemme kiittämään siitä mitä meillä on, ja pyytämään Jeesusta siunaamaan se.

Tuntuuko sinusta, että tänään omat eväät eivät riitä? Mitäpä, jos toisit ne ja itsesi Jeesuksen luo? Pyydä häntä siunaamaan evääsi. Ole sitten valmis ottamaan riski ja jakamaan omastasi. Avaa silmäsi tänään avautuville mahdollisuuksille kertoa elävästä toivosta, Jeesuksesta.